”Tutustuimme toimittaja Kaisa Beltranin kanssa ulkoministeriön Kehitysakatemian matkalla Sambiassa. Hän oli Espanjassa asuessaan kiinnittänyt huomiota katujen seksikauppaan ja ehdotti yhteistyötä aiheen parissa. Haimme apurahaa ja teimme repparisarjan, mutta asiaa tuntui riittävän kirjaan”, sanoo valokuvaaja Johanna Erjonsalo.
Kaksikon tietokirja Kadonneet tytöt – Aurinkorannikon seksikaupan uhrit ja haavoittuneet ilmestyi Atenalta huhtikuussa.
”Tytöt” kirjan nimessä viittaa espanjan kielen sanaan chicas. Sitä käytetään puhekielessä yleisesti prostituoiduista ja ihmiskaupan uhreista, joita kirjaan haastatellut ja kuvatut seksityötä tekevät naiset ovat.
”Ensimmäisellä repparimatkalla moni yrityksistämme päästä ilmiöön kiinni osoittautui vesiperäksi. Aloin hätääntyä, etten saa viikossa tarpeeksi kuvia. Kuvasin Málagan maantiebordellien rakennuksia fikserimme moottoripyörän kyydistä. Sitten löysimme Mujer Emancipada -järjestön. Se auttaa seksityötä tekeviä Guadalhorcen teollisuusalueen kaduilla, ja saimme sen kautta heihin yhteyden. En halunnut kuvata ketään salaa.
Näytin tytöille viitekuvia siitä, mitä olen tekemässä. Luottamuksen luomista haittasi se, että moni ei puhu englantia eivätkä kaikki espanjaakaan. Jälkimmäisellä, puolentoista kuukauden matkalla tilanne oli helpompi, kun tein itsekin avustustyötä ja tulin tutuksi kaduilla.
Valtaosa tytöistä ei halunnut kuvaan, ja kun joku suostui, kuvaustilanteet olivat nopeita. Jokainen ohi ajava auto oli potentiaalinen asiakas. Moni maksaa velkaa matkastaan Eurooppaan tai elättää sukuaan. Kuvasin usein pimeällä, koska se tuntui olevan tytöille turvatekijä, salamasta huolimatta. Kasvoja en kuvannut, koska en halua leimata ketään.
Suunnittelin kuvaavani paljon anonyymeja muotokuvia, mutta jouduin keksimään muuta. Muovituolit, joilla tytöt istuvat, kertovat tyhjinäkin tarinaa. Kuvasin myös ’työvaatteita’, kuten bikineitä ja korkokenkiä, joita he säilyttävät puskissa. Seksin myymiseen liittyy vakavaa rikollisuutta, kuten ihmiskauppaa. Se unohtuu helposti, kun tytöillä ei ole näkyviä kahleita vaan he näyttävät upeilta.
Kun lähdin toisen kerran kotiin, suunnittelin kuvaavani kaduilla lojuvia käytettyjä kondomeja ja muuta vielä lisää. Kun korona esti palaamisen, kipuilin keskeneräistä materiaalia, mutta nyt olen jo kuvista ylpeä. Ne kertovat ilmiöstä nousematta barrikadeille. Kiihkottomuus on se, millä maailmaa muutetaan.”
Johanna Erjonsalo, 30
- Keskisuomalainen-konsernin valokuvaaja vuodesta 2013. Elokuusta alkaen opintovapaalla, opiskelee fiktiivistä elokuvaa ja dokumentarismia.
- Omia töitä muun muassa reportaasit Nepalista maanjäristysten jälkeen ja tyttöjen asemasta Sambiassa sekä Kadonneet tytöt -kirjan kuvat.
- Erjonsalon ja valokuvaajapuoliso Jetro Stavénin näyttely Tie vie – museotiet suomalaisuuden peilinä on vuoden loppuun asti esillä Mobilia-museossa Kangasalla.
Kuvatoimittaja Ea Vaskon valinta
Ihmiskauppa on vaikea aihe kuvajournalistille. Haastateltavat haluavat pysyä nimettöminä ja kasvottomina, ja tapahtumapaikoille meneminen voi olla vaarallista. Kaisa Beltranin ja Johanna Erjonsalon kirjassa Kadonneet tytöt (Atena, 2021) Erjonsalo kääntää valokuvissaan poissaolon läsnäoloksi. Málagalaisella teollisuusalueella päivystävien prostituoitujen tyhjät muovituolit ja pusikoihin piilotetut kengät muodostuvat voimakkaiksi symboleiksi ihmiskaupan maailmasta.
Huomaamattomiksi tarkoitettujen yksityiskohtien kuvaaminen tuo näkyväksi asian, jota meidän ei haluta katsovan. Seksikaupan uhrit ovat kuvista poissa tai kasvottomia. He ovat joutuneet luovuttamaan elämänsä ohjat jollekin toiselle ja muuttuneet sitä kautta näkymättömiksi.
