Verkko tappaa hauskuuden, väittää toimittaja Pasi Kivioja

Toimittajat ja taiteilijat murehtivat usein sitä, mitä verkkoanalytiikan tuijottaminen aiheuttaa kulttuurikritiikille. Kritiikki vähenee kaupallisesta mediasta, koska sitä ei jaeta ja lueta somessa samalla tavalla kuin kuohuttavampia aiheita.

Vähemmän on puhuttu siitä, että analytiikan takia myös uutiskomiikka uhkaa näivettyä. Selvyyden vuoksi: tarkoitan hilpeää uutisjournalismia, jossa sitaatteja ja haastateltavia ei sepitetä Journalistin ohjeiden vastaisesti.

Pari vuotta sitten toimittaja Jantso Jokelin moitti toimittajia keskitiellä pysytteleviksi tylsimyksiksi ja haikaili journalismiin muun muassa epäluotettavaa kertojanääntä. Viimeaikaisten tapahtumien jälkeen epäluotettavuus ei ole kovin trendikästä, mutta muuten Jokelin oli monessa oikeassa. Enemmän saisi olla hänen kaipaamaansa rohkeaa metaforien käyttöä, aiheesta eksymistä tai vaikka kiroilua.

Syynä journalismin vakavoitumiseen hän piti yleistä sormenheristelyilmapiiriä. Väitän, että verkkoanalytiikalla on suurempi vaikutus.

Otsikkotasolla näkee hauskojakin virityksiä, mutta verkkoaikana kirjoittajapersoonat eivät enää erotu massasta. Analytiikkaan nojaaminen ei rohkaise tyylillisiin irtiottoihin tai outoihin kokeiluihin. Eikä Matti Kuuselan tapaus ainakaan lisää toimitusten rohkeutta poiketa perinteisestä ilmaisutavasta.

Irrottelu on ollut ennen kaikkea iltapäivälehtien erottautumistapa. Haastattelin taannoin Iltalehden uutispäätoimittajaa Valtteri Varpelaa, joka myönsi, ettei hassuttelu toimi lukujen valossa yhtä hyvin kuin tylsemmin tehty tehojen haku jutuista. Varpela mainitsi esimerkkinä sääjutun, johon toimittaja oli kehittänyt otsikon ”Nuoskaruoska tulee”. Toimituksessa nuoskaruoskaa pidettiin hauskana, mutta otsikkotestauksessa se hävisi suosiossa myräkälle, joka sitten päätyi jutun otsikkoon.

Alan tunnettu tekijä Tuomas Manninen jäi vastikään eläkkeelle Ilta-Sanomista. Seuraajia tuskin nousee, koska toimintaympäristö on muuttunut.

Manninen osasi luoda pienistä aiheista tarinoita, jotka tunnisti mannisiksi jo otsikosta. Esimerkiksi vuonna 2014 hän otsikoi juttunsa: ”Sankarinainen pelasti koiraa pelastaneen miehen, joka pelasti sankarinaisen, jotka pelastivat koiran”.

Varsinainen pihvi Mannisen jutuissa oli kuitenkin hänen persoonallinen tapansa lähestyä arkisia asioita, kuten säätä. Hänellä oli kyky saada haastateltavilta hupaisia repliikkejä, jotka sopivat tyylillisesti iltapäivälehteen. Jutut saivat usein nauramaan, mutta tuskin niillä päivän jaetuimpiin aina pääsi.

Mannisen mukaan ennen oli jekkuhölsäksi kutsuttu juttutyyppi, jossa kehiteltiin päättömiäkin ideoita printtilehden palstantäytteeksi. Jekkuhölsä kuulostaa turhalta hömpältä, mutta rikoksia, onnettomuuksia ja sotaa täynnä ollut lehti kaipasi myös kevennystä.

Verkkoaikana uutisia piisaa muutenkin, ja uutisilmaisu yhdenmukaistuu. Netissä jekkuhölsäjuttu voisi näyttää omituiselta irrallaan kontekstista, ilman lukuohjeita lukijalle. Verkossa yksittäisen jutun lukijat eivät välttämättä tunnista painetun lehden palstan tai sen kirjoittajan tyylilajia.

Salon Seudun Sanomien päätoimittaja Rami Nieminen puuskahti taannoin Suomen Lehdistön haastattelussa, että häntä ”vituttaa sellainen vanhakantainen ajattelu, että jossain olisi myyttinen printinlukijakansa, joka ei näy verkon analytiikassa”. Hän viittasi pääkirjoituksiin, joiden lukuarvoa hän piti enemmän uskon asiana.

Jäin silloin miettimään, että klikeillä ja lukuajoilla tavoitetaan journalismista kyllä määrällinen ulottuvuus, jolla voidaan vakuuttaa mainostajat. Laadullisien ominaisuuksien erotteluun on vaikea kehittää mittaustapaa. Olisi silti vaarallista itsepetosta uskoa, ettei niillä olisi mitään merkitystä journalismissa ja yleisön vakuuttamisessa.