Yleisön luottamus täytyy ansaita yhä uudelleen

Tunteisiinhan se meni, Aamulehden ja Matti Kuuselan tapaus.

Journalistit ovat käyneet pitkään kamppailua valeuutisia vastaan, oman ammattinsa puolesta. Olemme esimerkiksi erilaisissa kampanjoissa vakuuttaneet sitoutuvamme Journalistin ohjeisiin tai siihen, ettei vihapuhe vaienna meitä. Olemme avanneet toimintatapojamme, kirjoittaneet juttuja perustelevia juttuja ja julkaisseet oikaisuja.

Samaan aikaan journalistien työn kritiikki on muuttunut koko ajan armottomammaksi. Sosiaalisen median keskusteluissa pienikin virhe kelpaa moukariksi jutun tai koko julkaisun uskottavuutta kohtaan.

Sitten arvostettu pitkän linjan toimittaja myöntää elämäkerrassaan keksineensä ihmisten tarinoita palkittuun juttuunsa. Eivätkä hänen entiset, media-alalla edelleen keskeisissä tehtävissä olevat esihenkilönsä tahdo nähdä tapahtuneessa väärää.

Ei ihme, että juttunsa sanamuotoja hinkkaavaa ja faktoja kolmatta kertaa tarkistavaa toimittajaa hieman harmittaa.

Keskustelussa featurejournalismin faktapohjaisuudesta on todettu jo monesti sama: Kaiken kerrotun pitää olla totta – myös niiden yksityiskohtien, jotka eivät ole jutun sisällön kannalta aivan keskeisiä. Lukijan on pystyttävä erottamaan sepite ja faktat toisistaan.

Tätä periaatetta ei kuitenkaan ole noudatettu läpi journalismin historian puritaanisella vakaumuksella. Tutkija Maria Lassila-Merisalo kirjoittaa aiheesta Journalistissa 4/2024. Hän toimii myös ulkopuolisena selvittäjänä Aamulehden Kuusela-tapauksessa.

Tärkeää olisi puhua myös siitä, millaisia muita journalismiin kohdistuvia epäluuloja tapaus on nostanut esiin. Keskustelussa sepittämisestä moni kansalainen on tuonut ilmi pettymyksensä siihen, miten media muutoinkin valikoi ja kärjistää kertomaansa. Otsikoille ei tahdo löytyä katetta, yksityiskohtiin takertuminen hämärtää kokonaiskuvaa. Jos journalismi kerran on niin sitoutunut ”totuuteen”, miksi tällainen valikointi on hyväksyttävää?

Osa kritiikistä on perusteetonta tai siihen löytyy perusteltuja vastauksia. Voi kuitenkin olla myös niin, että jos jonkin käsittely näyttää yleisöstä kohtuuttomalta tai epäreilulta, se on sitä. Jos esimerkiksi video 12-vuotiaan kouluampumisesta epäillyn kiinniotosta tuntuu mässäilyltä, se ehkä on sitä – vaikka se ei rikkoisi lapsen yksityisyyden suojaa tai Journalistin ohjeita.

Suomalaiset luottavat uutisiin vuodesta toiseen enemmän kuin muissa maissa. Korona-aikana luottamus jopa koheni ja se on pysynyt hyvällä tasolla.

Pelkkien kampanjoiden, juhlapuheiden tai edes epäeettisen kollegan toimien julkisen tuomitsemisen turvin se ei kuitenkaan pysy huippulukemissa. Journalismin pitää olla tinkimätöntä, jopa lehdistönvapauden rajoja kolkuttelevaa, mutta yleisöä pitää kuunnella.

Ei riitä, että sanomme toimivamme oikein, eikä aina edes sekään, että toimimme oikein. Meidän on pidettävä huolta siitä, että yleisö uskoo ja luottaa meidän toimivan oikein.

Reuters-instituutin viime syksynä julkaisema tutkimus kertoo, ettei luottamuksen rakentamiseen ole helppoja keinoja. Raportissa kuitenkin korostetaan, että toimitusten pitää ottaa yleisön palaute vakavasti, eikä luottaa vain omaan intuitioonsa. Luottamuksen hupeneminen johtaa kierteeseen, jossa ihmiset alkavat vältellä uutisia ja suhtautuvat niihin entistä epäileväisemmin.

Suomalaiset journalistit ansaitsevat kansainväliset huippulukunsa. Ne vain pitää ansaita jokaisen journalistisen päätöksen kohdalla uudelleen.

Oikaisu 12.4. klo 20.44: Toisin kuin tekstissä kerrottiin, Matti Kuusela ei kertonut keksineensä palkittuun juttuunsa sitaatteja. Sen sijaan juttuun oli keksitty ihmisten tarinoita.