Jos joku media-alalla ei kuukausi sitten tiennyt, kuka on Matti Kuusela, nyt tietävät kaikki. En muista, koska suomalaisesta journalismista olisi keskusteltu näin paljon. Tilaisuus kannattaa käyttää hyväksi ja reflektoida kunnolla.
Vastasin tuoreeltaan Journalistin haastattelussa, että Kuuselan tapauksessa on kyse aikakausien törmäyksestä. Vaikuttaa nimittäin siltä, että Kuusela oli Aamulehden toimituksessa eräänlaisessa sankaritoimittajan asemassa, jossa hänen oli mahdollista tehdä työtään menneisyyden journalismin kriteereillä.
Avaan tässä esseessä ajatusta tarkemmin. Aloitetaan 1980-luvulta, jonka kynnyksellä Kuuselakin aloitti uransa.
”Gonzo-journalisti jättää aina, mikäli mitenkään mahdollista, itse pääaiheensa täysin huomiotta. Irrottelu ja yleinen sekamelska – auton sivuluisuun heittäminen niin sanoakseni – on verrattomasti tärkeämpää kuin ’asiallinen, todenmukainen raportointi’. Vittuun journalismi, kuten Thompson itse asian ilmaisee omalla napakalla tavallaan.”
Näin kirjoitti Esa Saarinen vuonna 1982 Suuri Hainmetsästys -kirjoituskokoelman käännöksen alkusanoissa. Hunter S. Thompson näyttää tehneen liki kolmekymppiseen Saariseen suuren vaikutuksen. Moni muukin suomalainen innostui Yhdysvalloista meille ehtineestä uudeksi journalismiksi nimetystä ilmiöstä ja sen äärimmäisestä alalajista, gonzosta.
Aikakauden tunnelma oli villi ja vapaa. Kansantalous kasvoi, maailma alkoi avautua ja alakulttuurit kukoistivat. Uusi painotekniikka mahdollisti edullisen pienpainamisen, ja punklehtien aallossa ilmestyi kymmeniä varsin kokeellisiakin julkaisuja. Myös ensimmäiset kaupalliset radiokanavat aloittivat toimintansa.
Helsingin Sanomien Kuukausiliite, Image ja City perustettiin. Toimituksissa luettiin Thompsonin lisäksi Tom Wolfea, Norman Maileria ja ehkä Joan Didioniakin. Journalismin objektiivisuutta kyseenalaistettiin urakalla. Toimittajan persoona sai näkyä jutuissa – tai olla jopa kaiken keskipiste.
Faktan ja fiktion välisen rajan varjeleminen oli tuskin päällimmäinen asia gonzon voimauttamien toimittajien mielissä.
Mutta mistä oikeastaan puhumme, kun puhumme faktasta ja fiktiosta journalismissa?
Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä julkaistiin vuonna 1986 Esa Keron juttu nimeltä Bangkok. Neljännesvuosisata myöhemmin Kero muisteli jutun kirjoittamista minulle sähköpostissa seuraavasti:
”Faktasta ja fiktiosta vielä: Bangkok oli minulle todenmukaista fiktiota. Jos jutusta poimii silkat faktat, niin kuin ne ymmärretään, saalis ei vetäisi vertoja Pietarin kalansaaliille. Sen muistan, että juttua kirjoittaessani minulla ei ollut riviäkään muistiinpanoja, joita olisin käyttänyt. Muistiinpanoja toki oli. Ja ennen kaikkea kaksi kasetillista ääniä. Muistikuvia. Kirjoitin sen yhteen pötköön, ajallisesti, mitään sen jälkeen muuttamatta – vain sanoja korjaillen.”
Faktan ja fiktion käsitteillä voi viitata sisältöön, jolloin fakta on totta ja fiktio epätotta eli sepitettä. Niillä voidaan myös viitata muotoon, lajiin. Fakta on tällöin esimerkiksi tietokirjallisuutta tai journalismia, fiktio taas vaikkapa novelli tai romaani. Tarkoittiko Kero kenties viestissään, että Bangkok oli hänelle tositapahtumia sisältävä novelli?
Fakta ja fiktio eivät ole muotoina samanlaisessa asemassa. Edellytämme faktatekstiltä referentiaalisuutta eli kerrotuilla asioilla on oltava vastine todellisuudessa.
Fiktiokin voi olla referentiaalista, mutta sen ei tarvitse. Fiktiivisen henkilöhahmon voi sijoittaa todelliseen ympäristöön. Joskus kirjailija ei etäännytä todellisia henkilöitä ja tapahtumia riittävästi fiktiossaan. Jos henkilöt tunnistavat itsensä epäedullisessa valossa, sekä heille että kirjailijalle voi tulla ongelmia.
Faktatekstissäkin on toisinaan mahdollista kertoa asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Silloin lukijalle täytyy antaa riittävän selkeät lukuohjeet. Harhaan ei saa johtaa.
Osassa Keron teksteistä oli vihjeitä lukijalle. Osassa taas on mahdotonta päätellä, mihin mikäkin sisältö perustuu. Se vaikuttaa olleen hänen aikanaan ok. Moniselitteisyyttä siedettiin.
Bangkok on sirpaleinen ja subjektiivinen ja tiedostaa keinotekoisen luonteensa, ja sellaisena se on myös oiva esimerkki postmodernismista. Mutta se, mikä oli viime vuosituhannella mahdollista, voi olla nykyajassa ongelma. Onko Bangkok nykymittapuulla edes journalismia?
Kaupan hyllyssä lepäävä aikakauslehti on journalismia, toisin kuin viereisen hyllyn ristikkolehti. Aikakauslehti voi silti sisältää muutakin kuin puhtaasti journalistista sisältöä: esimerkiksi novellin, pakinan, vitsipalstan tai – käsittämätöntä kyllä! – horoskooppiennustuksia.
Verkossa tulkinta muuttuu hankalaksi. Siinä missä paperilehti on harkiten organisoitu, taitettu ja monenlaisia lukuvihjeitä mahdollistava kokonaisuus, verkossa journalismi pirstaloituu yksittäisiksi, irrallisiksi teksteiksi. Kontekstit ja lajityypit hämärtyvät.
On loogista, että kun universumi täyttyy sekalaisesta informaatiosta, journalismi pyrkii erottautumaan luotettavana tietona ja vetäytyy kauemmas fiktion rajasta. Tämä koskee myös tarinallista journalismia. Sitä, mitä ei pystytä varmistamaan, ei kerrota.
Tämän päivän featuretoimittajalle faktoissa pysyminen ei ole rasite, vaan nautinto.
”Nonfiktion viehätys niin lukijalle kuin tekijälle perustuu rajaamiseen. Siihen, että oikea maailma ja sen asiat pakottavat tekstin raameihin”, Sonja Saarikoski kirjoitti Long Playssa.
Kuusela-tapauksen jälkipyykissä näkyy siis sukupolvien välinen ero. Kasarilla gonzosta innostuneelle printtinatiiville journalismi voi ymmärrettävästi näyttäytyä laajempana ja löyhärajaisempana ilmiönä kuin nuoremmalle kollegalleen.
Nyt voisikin olla hyvä hetki istua toimituksissa alas ja keskustella itsestään selvinäkin pidetyistä asioista. Miten itse kukin ymmärtää journalismin, mitkä ovat tärkeitä arvoja? Ja millä keinoin yleisön luottamus journalismiin vahvistuu?
Reilut sata tuoreeseen tutkimuskyselyymme vastannutta toimittajaa ovat sitä mieltä, että klikkiotsikot eivät ainakaan auta asiaa.
Kirjoittaja on tietokirjailija ja journalismin tutkija. Hän on juuri aloittanut Aamulehden selvityshenkilönä Matti Kuuselan tapauksessa ja tekee Media-alan tutkimussäätiön rahoituksella tutkimusta ”Vastuullisia valintoja, luotettavia tarinoita” yhdessä Lauri Haapasen kanssa.
Uusimmassa lehdessä
- Paikallismedia kytkee ihmiset yhteisöönsä. Alajärvelle muuttanut Jukka Vuorio huomasi tarttuvansa pikkukunnan uutisiin sitä painokkaammin, mitä synkemmältä maailma muussa mediassa näyttää.
- Yleisön luottamus täytyy ansaita yhä uudelleen
- Journalistin ohjeiden uudistusehdotukseen paljon kommentteja – ”On jätettävä tilaa myös journalismin houkuttelevuudelle”
- Palkaton sairauspäivä huolettaa – liitto ei hyväksy ehdotusta, jos sitä esitetään neuvotteluissa
