Ensin tulivat helpotus ja into, sitten pelko unohdetuksi tulemisesta. Suvi Ahola piti päiväkirjaa eläkkeelle jäämisestä.

Syyskuu

Ensimmäinen tunne on helpotus: viimeinkin on kunnolla aikaa siihen, mikä tuntuu olennaisimmalta – eli omien vanhempien hoitamiseen.

Pitkin kevättä 2023 minulle oli tullut selväksi, etteivät äiti ja isä, 95 ja 97, enää oikein selviä itsekseen omakotitalossaan kymenlaaksolaisessa maalaiskylässä.

Olen odottanut eläkkeelle siirtymistä eniten siksi, että voin vihdoin viettää enemmän aikaa heidän seuranaan ja apunaan. Suunnitelmani on muuttaa jossain vaiheessa kokonaankin takaisin lapsuudenkotiini. Olen asunut Helsingissä neljäkymmentä vuotta, mutta siitä ei koskaan tullut minulle todellista kotikaupunkia.

Viimeisen työkesäni olin kyllä ajatellut viettää nauttimalla täysin voimin pääkaupungin kulttuuritarjonnasta ja sosiaalisesta elämästä. Mutta kun äiti toukokuun lopussa kaatui ja sai aivotärähdyksen ja ruhjeita sinne tänne, siirryinkin oitis etätöihin Kouvolan Sippolaan.

Sieltä käyn syksyllä eläkkeellelähtöjuhlissakin, joita on kaikkiaan kolmet: ensin talon viralliset kakkukahvit puheineen, sitten itse järjestämäni kulttuuritoimituksen samppanjahetki viimeisenä työpäivänä ja lopuksi epäviralliset iltamat Kalliossa. Saan vielä kerran laulaa karaokessa Bruce Springsteenin Thunder Roadin.

Tämä kaikki tuntuu vain vähän haikealta, vaikka Sanoma-vuosia on takana neljäkymmentäyksi ja työni on ollut rikasta ja palkitsevaa. Pikemminkin tuntuu kiitolliselta ja riemukkaalta. On kuin minusta ei haluttaisi päästää irti. Olenko tosiaan ollut näin tärkeä?

Halausten, laulun, kukkien ja lahjojen keskellä minussa alkaakin voimistua toinen tunne: innostus. Olenhan nyt vapaa toimittaja ja kirjailija!

Teen heti HS-avustajasopimuksen, ja työtä riittää. Enää ei tarvitse teeskennellä innostusta amerikkalaisiin julkkisjuoruihin, joita piti uutisvuorossa leipoa verkkouutisiksi. Saan kirjoittaa kirjallisuuskritiikkiä omassa tahdissani, teen jonkun haastattelunkin. Myös kolumniaiheeni kelpaavat.

Lapsuudenkodissa olen jo rymsteerannut työtilan vanhaan huoneeseeni: iso pöytä ikkunan edessä, upouusi läppäri, näkymä puutarhaan, satavuotiaita kuusia ja niiden takana järvi.

Näyttää siltä, että jatkan kriitikon ja toimittajan työtä parhaalla mahdollisella tavalla.

Alan kuitenkin nähdä myös unia, joissa selvästi työstän elämänmuutosta. Yhdessä haen jännittyneenä uutta työpaikkaa mutta juuri ennen heräämistä tajuan iloissani, ettei enää tarvitse, olenhan eläkkeellä. Toisessa unessa minua pyydetään Hesarin tapahtumaan kertomaan pitkästä urastani, ja lupaudun, mutta sanon haluavani ehdottomasti mukaan myös Jukka Petäjän.

Hän, minua pari vuotta vanhempi rakas kollega, jäi eläkkeelle kesällä 2020 ja kuoli syöpään seuraavana vuonna.

Lokakuu

Sitä mukaa kun syksy pimenee, pintaan puskee uusia tunteita. Ne ovat erilaisia, epämiellyttäviä ja jopa kamalia. Vaikka en enää huolehdi vanhemmistani kellonaikoihin sidotun työpäivän ohessa, elämä tuntuu stressaavalta.

Iästään huolimatta vanhempani ovat yhä terveitä ja aika reippaita, mutta samalla hauraita niin henkisesti kuin ruumiillisesti. Silti olen heille usein ilkeä, valitan ja määräilen. Minusta tuntuu kuin pyörittäisin hoivakotia ainoana työntekijänä: valmistan aamiaisen ja kaksi muuta ateriaa säännöllisin väliajoin, suunnittelen ruokalistat, pesen pyykkiä ja silitän, ajelen kaupassa ja apteekissa.

Sotaveteraanina isäni saa kyllä palveluitakin, kuten koko talon siivouksen kerran kuukaudessa. Apua saan lisäksi kauppa-asiointiin. Lakanat voin viedä pesulaan. Myös veljeni tulee usein Espoosta avukseni.

Minulla on vielä elämää Helsingissäkin: Vedän lukupiirejä ja käyn kokouksissa, konserteissa ja teatterissa. Tapaan kolmea aikuista lastani.

Silti olen väsynyt, vihainen ja täynnä itsesääliä. Nuorekkaan eläkeläisen vapaudesta ei ole tietoakaan, ja lohduttomuutta lisää se, että ammatillinen identiteetti näyttää kaikesta huolimatta hapertuvan.

Tunnen oloni näkymättömäksi ja yksinäiseksi. Alan pelätä, että minut unohdetaan.

Siltä tuntuu jopa suhteissa HS:n kulttuuri- toimitukseen, vaikka kirjoitankin sinne liki jutun viikossa. On kova pala tajuta, etten ole enää osa toimitusta vaan vain freelancer, jonka sähköposteihin ei aina vastata vikkelästi.

Helsingin kirjamessuilla huomaan, miten Helsingin Sanomissa työskenteleminen vaikuttaa statukseen. Siellä vasta olenkin näkymätön! Olin kuvitellut, että minua pyydettäisiin haastattelijaksi tai keskustelijaksi lavoille tai kustantajien esittelypisteille. No, eipä pyydetty.

Onneksi sentään tervehdittiin, toisin kuin erästä kollegaa, joka kertoi Hesarista lähtemisen johtaneen siihen, ettei hänelle tultu enää juttelemaan infoissa tai edes moikattu.

Identiteetin haurastuminen vaikuttaa myös kirjoittamiseen. Se on yllättävää. Olen epävarmempi sanoistani, ilmauksistani, perusteluistani.

Vakituinen työ ja työnantaja tarjosivat statuksen lisäksi tukea ja suojaa. Vielä suurempi merkitys on ollut työyhteisöllä, kollegoilla omassa toimituksessa ja koko talossa.

En ole ikinä ollut kahviautomaatilla notkuja, mutta keskustelut työtoverien kanssa kuuluivat jokaiseen päivään. Enkä puhu nyt ideoinnista ja editoinnista, jotka ovat osa virallista työprosessia. Tarkoitan spontaania ajatuspallottelua, sparraamista, taustatietojen kyselyä, jutun aloituksen ja otsikoiden testaamisesta. Sitä sermin yli huutelua, johon ei kiinnitä huomiota työvuosien aikana.

Sen arvon ymmärtää vasta, kun on ulkopuolella.

Puolen kuun paikkeilla tule hetki, jolloin tunnen itseni täysin turvattomaksi. Kirjoitan ison arvion Heini Junkkaalan Pirkko Saisio – Sopimaton -elämäkerrasta ja pelkään, että juttu on kelvoton ja olen ymmärtänyt kaiken täysin väärin. Jos nyt tulisi lunta tupaan, minulla ei olisi työyhteisöä tukenani.

Pelko on sikäli turha, ettei palautetta juuri tule. Sekin hämmentää: jos olisin töissä, jutusta keskusteltaisiin, ja sen jälkeen olisin valmis siirtymään seuraavaan. Nyt teksti holahtaa mustaan aukkoon tavalla, joka on minulle aivan uusi.

Olen nyt todellakin vapaa toimittaja. Eli yksin.

Marraskuu

Unien näkeminen jatkuu. Yhdessä olen Journalistiliiton valtuuston kokouksessa Tampereella, toisessa keskustelen kirjailijan kanssa hänen teoksestaan kirjoittamastani arviosta. Yritän perustella tärkeänä pitämääni tulkintaa ja etsin todisteeksi esimerkkikohtaa kirjan sivuilta. Sitä ei löydy.

On kuin kävisin tiedostamatta läpi työuraani ja sitä, onnistuinko. Perimmäinen ajatus tuntuu olevan, että jokin, kuten ura, on ohi. Itse en sitä halua, mutta alitajunta on toista mieltä.

Pohdin, miksen voi tyytyä olemaan eläkkeellä ja onnellinen kaikesta siitä, mitä olen saanut aikaan: tuhansia juttua ja monta kirjaakin. Miksen voi hyväksyä sitä, ettei minun tarvitse välttämättä tehdä enää mitään?

Outoa kyllä, tätäkään alitajunta ei hyväksy. Eloisassa unessa kaksi vanhaa kulttuuritoimittajakollegaa ilmoittaa haluavansa muuttaa luokseni asumaan. He haluavat, että perustamme kommuunin, jossa tehdään töitä yhdessä.

Kaikkea tätä mietin pitkillä sauvakävelylenkeillä ympäri kotikylääni. Metsät ja pellot ovat kauniita kaikkina vuodenaikoina. Kiinnitän luontoon huomiota eri tavoin kuin ennen. Ehdin liikkua aiempaa enemmän, ja täällä siihen on yllättävänkin hyvät mahdollisuudet: Vanhalla koulullani järjestetään jumppaa ja joogaa, ja lähistöllä on useita talleja. Olen saanut vanhan ratsastusharrastukseni taas vauhtiin.

Ajattelen, että terveydestä huolehtiminen on tästedes elämäni ykkösprioriteetti. Minun pitää pysyä kunnossa, jotta voin asua maalla, missä palvelut ovat kaukana, ja huolehtia läheisistäni, niin vanhoista kuin nuorista. Minusta on nimittäin pian tulossa isoäiti.

Kokemuksesta tiedän senkin, että fyysinen kunto vaikuttaa ajattelukykyyn. Kun teksti jumittaa, lenkille lähtö auttaa. Sitä paitsi vain terveenä pystyy kirjoittamaan, vain hyvässä kunnossa jaksaa innostua ja keksiä uusia ideoita.

Sauvakävelyillä kuuntelen joskus meditaatioluentoja elämän merkityksestä, sen löytämisestä ja säilyttämisestä. Marraskuun pimeydessäkin yritän pitää kiinni uuden elämänvaiheen kiitollisuudenaiheista.

Yksi ovat vanhempani, niin työlästä kuin heidän kanssaan eläminen joskus onkin. Toinen on työ, josta onneksi olen taas saamassa kiinni: kollegoiden ja luottoystävien Ina Ruokolaisen ja Nenne Hallmanin kanssa on valmistumassa jo toinen yhteinen teos. Keväällä ilmestyvässä kirjassa kerromme matkoistamme Suomessa, lähellä ja kaukana, välillä myös muistoissa ja ajatuksissa.

Huomaan ilokseni, että olen yhä kirjoittaja, sanoo alitajunta mitä tahansa. Kirjoittaessa kykenen tavoittamaan sekä täydellisen keskittymisen että puhtaan ilon tekstiä eteenpäin vievistä assosiaatioista ja myös sen valmistumisesta.

Se kannatteli minua työvuosinakin. Voin rehellisesti sanoa, etten tiedä suurempaa onnea kuin sen, kun ajatukset siirtyvät läppärin ruudulla riveiksi ja kappaleiksi ja kun lopulta saa panna omasta mielestään onnistuneen tekstin perään pisteen.

Joulukuu

Jouluun laskeutuminen keskeytyy, kun eteen tulee yllättäen tarjous kirjallisuuteen ja lukemiseen liittyvästä hankkeesta. Se antaisi minulle koulutustani ja kokemustani vastaavaa työtä jopa vuodeksi. Hanke kuitenkin kariutuu; ilmeisesti työn tarjoaja olisi sittenkin toivonut, että iso projekti toteutetaan lähes ilmaiseksi, rakkaudesta kirjallisuuteen.

Ensin masennun, sitten päätän vaihteeksi ajatella, että minähän olen eläkkeellä!

Jatkamme äidin kanssa jouluvalmisteluja – välillä tulisestikin riidellen – ja minä hankin Kymenlaakson Kyyti-Finna-kirjastokortin. Varausjonot eivät ole yhtä pitkiä kuin pääkaupunkiseudulla, joten uusienkin kirjojen hankkiminen onnistuu.

Minusta tuntuu kuin lukisin enemmän kuin työssä ollessani, mutta tajuan sen olevan harha. Silloin aikaa veivät juttujen taustamateriaali ja arvioita ja haastatteluja varten luetut kirjat. Nyt luen lähinnä omaksi ilokseni, hyvin eri tavalla.

Jouluna uppoan uudelleen Jaan Krossin yli tuhatsivuiseen Uppiniskaisuuden kronikkaan, enkä sen päätyttyä halua pois 1500-luvulta. Onneksi löydän C.J. Sansomin seitsenosaisen Shardlake-sarjan, jossa lontoolainen lakimies ratkoo poliittisia rikoksia Henrik VIII:n hovissa. Ahmin romaaneja yötä myöten kuin lapsuudessani.

Tammi – helmikuu

Vauva syntyy, ja minusta tulee mummi. Saan valtavasti uutta mietittävää, kun esiin pulpahtelee muistoja oman äitiyden varhaisvaiheista. Vanhusten hoidolle isovanhemmuuden opettelu on loistavaa vastapainoa, ja nyt äidillä ja isälläkin on jotain uutta ja iloista ajateltavaa.

Huomaan, että ihmissuhteeni, liikunta ja lukeminen oikeastaan riittävät ihan hyvän elämän sisällöksi. Päätän yrittää rauhoittua nauttimaan niistä.

”Rakasta sitä mitä sinulla on, niin on enemmän mitä rakastaa”, muistelen lauluntekijä Regina Spektorin viisaita sanoja.

Kun olen jättänyt kahden lukupiirin vetäjän hommat Helsingissä, alan kuitenkin pohtia, pitäisikö kriitikkofreelancerin työn lisäksi kehittää taas jokin isompi kirjoitusprojekti. Uusi idea onkin kypsynyt päässäni, ja tarjoan sitä kustantajalle. Se hyväksytään.

Keväällä en siihen vielä ryhdy, mutta syksyllä sitten.

Aikaa on, olenhan vapaa toimittaja.