Aava sekoilee töissä ja saa potkut, Kaarina ratkoo rikoksia ja Hellä tarkkailee ekoyhteisöä. Tältä journalistin työ näyttää romaaneissa.

”Kuka teistä kirjoittaa jutun kauniista kakasta? Mikä muoto on täydellinen? Jotta sitä kehtaa esitellä?”

Nainen, 35 -romaanissa fiktiivisen Belinda-naistenlehden pomo ideoi jutun ja painostaa kirjan päähenkilön Aavan tekemään sen.

Tosielämässä ”kaunis kakka” on romaanin kirjoittaneen Laura Lenneksen oma juttuidea. Juttu kakan koristelusta glitterkapseleita nielemällä ilmestyi Me Naisissa.

”Minä itse bongasin aiheen ja ehdotin sitä juttua, ja se sai ihan hyvät klikit”, Lennes nauraa.

Helsingin Sanomissa ja Me Naisissa työskennellyt Lennes, 39, julkaisi ensimmäisen kirjansa keväällä. Viihderomaanissa Aava kipuilee parisuhteessaan ja työssään toimittajana. Hänet jätetään ja hän saa potkut.

Lennes itse jäi ensin journalistin työstä opintovapaalle, sitten palkattomalle vapaalle ja lopulta irtisanoutui keskittyäkseen kirjoittamiseen. Kirjaa ei pidä lukea kuin avainromaania Hesarin tai Me Naisten toimituksesta. Se on parodia kiiltävälle paperille painetusta, verkossa halvoin keinoin lukijoista taistelevasta lehdestä ja nuorehkosta journalistista, joka mieluusti menee töissä ja elämässä sieltä, mistä aita on matalin. Lenneksellä ei ole ollut koskaan yhtä kamalaa pomoa kuin Aavalla, eikä pomoilla ole ollut töissä solvauksia laukovaa papukaijaa.

Lennekselle oli silti selvää, että hän haluaa sijoittaa kirjansa mediamaailmaan. Se on hänelle tuttu ja rakas. Lennes oli pääosan journalistin urastaan Nyt-liitteessä. Siellä saattoi toteuttaa hullujakin juttuja.

”Juoksin pakkasella Mannerheimintietä morsiuspuku päällä ja siitä otettiin editorial-kuvia Nyt-liitteeseen. Haastattelin Jari Kurrin vasenta kättä, koska oli vasenkätisten päivä. Halusin laajentaa oppimani kirjaksi. Se on fiktiota ja parodiaa, jossa kaikki sekoittuu kaikkeen.”

Belinda-lehti on saanut nimensä Lenneksen työkaverin entisestä koirasta, joka tapasi oksentaa hänen työpisteensä taakse.

Belindan toimituksessa työntekijöiden käsivarsilla keikkuu merkkilaukkuja ja päällä viimeistä muotia. Kaapit ovat täynnä huippukosmetiikkaa. Muotikuvauksiin vuokrataan hevonen ja apina, joka sytyttää kuvauspaikan tuleen. Aava antoi sille viihdykkeeksi tulitikut.

Osa kirjan tapahtumista sopisi suomalaisiin lehtitaloihin. Belindan toimitusarjessa on kuitenkin paljon sellaista, joka on tuttua yhdysvaltalaisista, nuorille naisille suunnatuista viihdekirjoista. Ratkaisu on Lenneksen mukana tietoinen, sillä hän toivoo kirjansa päätyvän myös käännösmarkkinoille.

Belindassa karsastetaan feminismiä ja julkaistaan listoja siitä, mitkä ovat seitsemän parasta tapaa miellyttää miestä. (1. Jos mies ei huomaa sinua, kävele hänen edessään, heilauta hiuksiasi ja vingahtele.)

Liioiteltujen kuvausten on silti tarkoitus kommentoida todellista mediamaailmaa, naisten asemaa työelämässä, irtisanotuksi tulemista ja huonoa johtamista.

Media-alan hulluimmat vuodet, joihin kirjan monet kuvaukset viittaavat, ovat Lenneksen mielestä jo takana.

”Lehtitalot ovat ehkä nyt rauhoittuneet ’Tämä yksi seksiasento saa sinut kuuhun’ -otsikoiden kanssa. Se on lukijoiden kunnioittamista. Siten itsekunnioitus on palannut lehtitaloillekin.”

Tällä hetkellä Lennes kirjoittaa toista romaaniaan. Senkin pääosassa on Aava, joka kokeilee nyt true crime -podcastien tekemistä.

Lennes itse työskentelee kirjoittamisen ohessa äidinkielenopettajana ammatillisessa opetuksessa ja lukioissa. Hän tunnistaa Aavasta itsensä.

”Aava on minun alter egoni. Jos uskaltaisin perseillä siinä kaliiberissa kuin hän ja olisin vähemmän neuroottinen ja kunnollinen ihminen, olisin Aava. Ihailen hahmoa siinä, että hän uskaltaa sanoa asiat suoraan, vaikka vaikuttaisi joskus vähän höhlältä.”

Kaarina Riikosen mehukellarista löytyy haastateltavan ruumis

Niin syntyi Kaarina Riikonen, aikakauslehti Viikon toimittaja, joka kipuilee media-alan digitalisaatiota, rakastaa henkilöhaastatteluja ja lähestyy vaihdevuosia. Kirjoissa seikkailee myös paljon muita journalistihahmoja.

Kaarina Riikonen ratkaisee -sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä kuusi kirjaa. Sarjan alkupään kirjoissa työtä Viikko-lehden toimituksessa kuvataan tarkkaan: millaisten sähköpöytien ääressä toimitus työskentelee, miten työaikaa seurataan ja miten verkkojutun julkaisu sujuu.

Kuvaukset tuovat fiktioon toden tuntua, jonka Aarnipuro uskoo kiinnostavan lukijoita.

”Eivät perustoimittajien työpäivät ole toki sellaisia kuin Kaarinalla. Olen tuonut sinne kuitenkin jonkin verran sitä, millaista on työskennellä kaupallisessa mediassa – että millä motiiveilla juttuja oikeasti tehdään, ilman mitään tekopyhyyttä.”

Kirjoissa pohditaan esimerkiksi sitä, millaiset juttuaiheet myyvät tai kannattaako kannen ykkösaiheeksi nostaa muidenkin uutisoima murha vai kuitenkin julkkiksen syvähaastattelu.

Joitakin taiteellisia vapauksia Aarnipuro on ottanut: Esimerkiksi ensimmäisessä romaanissa Riikosen kellarista löytyy kuolleena mies, jota hän on vastikään haastatellut. Toimittaja kirjoittaa rikosjutusta, johon hän on itsekin sotkeutunut.

Apu-lehdessä sellainen ei tietenkään sopisi.

”Kirjoissa rikotaan journalismin eettisiä ohjeita mennen tullen. Mutta tarina ei toimi, ellei Kaarina olisi keskeisessä roolissa jutuissa.”

Kirjojen mittaan työnteosta tulee Kaarinalle hankalampaa. Digitalisoituminen menee eteenpäin, työvälineet uudistuvat ja hän vain haluaisi kirjoittaa pitkiä juttuja rauhassa.

Aarnipuro tunnistaa aikakauslehtityön moninaistumisen, kiireen ja paineet. Kaarinassa on piirteitä, jotka on poimittu kollegoista vuosien aikana.

Kirjasarjan seitsemäs osa ilmestyy ensi keväänä. Myös siinä Kaarina kipuilee työnsä kanssa, mutta sinnittelee Viikko-lehdessä. Kahdeksannessa kirjassa luvassa on isompia muutoksia, Aarnipuro paljastaa.

Kuvaajana työskentelevä Hellä on tarkkailija myös omassa elämässään

Kun Hellän isoisä kuolee, hän palaa kotiseudulleen tyhjentämään tämän vanhaa taloa Pohjois-Pohjanmaalla. Hellä tutustuu läheistä suota ennallistavaan ekoyhteisöön ja sen perustaneeseen Juhoon ja alkaa arvioida elämäänsä uudelleen. Hän aikoo kuvata jatkossa vain merkityksellisiä asioita ja ”antaa vatsahappojen pilkkoa kiireen kuonaksi”.

Räinä kertoo valinneensa päähenkilöksi kuvaajan, koska halusi romaaniinsa hahmon, jolle tarkkailijan rooli on luonteva. Kuvaajan ja maailman välissä on aina ”putki” eli kameran objektiivi.

Romaanin Hellä on aiemmin urallaan halunnut päästä kuvaamaan maailmaa ja luontoa nimenomaan kaukana kotoa, ulkomailla. Sieltä kuvaaja välittää kotiyleisölle valtavan hienoja kuvia, mutta usein vain sirpaleita ympäristön tilasta.

Vaarin talossa asuessaan hän alkaa nähdä ympäröivän kyläyhteisön uudella tavalla.

”Siinä on itsellänikin tapahtunut havahtuminen. Parikymmentä vuotta sitten ajattelin, että pitää mennä jonnekin kauas Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan, jotta voi tehdä merkittäviä yhteiskunnallisia juttuja ja ymmärtää globaaleja ilmiöitä. Ekokriisi ja globaalit ilmiöt näkyvät kuitenkin yhtä lailla lähelläkin.”

Romaanin hahmoilla ei ole tosipohjaa, vaikka puoliso sanookin tunnistavansa monissa heistä Räinän omia piirteitä.”Olen kyllä ripotellut itseäni sinne tasaisesti vähän joka paikkaan.”

Omaa freelancearkeaan Räinä pitää päinvastaisena Hellän tilanteeseen verrattuna.

”Minulla on oma vapaus rytmittää projektejani”, Räinä sanoo.

”Jos sykkisin päivittäisessä uutisvirrassa, minun voisi olla hankala muodostaa kokonaiskuvaa asioista. Nautin kirjojen maailmasta ja siitä, että saan hetkessä ja päivässä tapahtuvien asioiden sijaan seurata pidempiä kaaria.”

Helsingin kirjamessut 26. – 29. 10.