Kannattaako nuoren puhua toimittajalle?

Helsingin Sanomat teki hiljattain jutun, joka kertoi Kallion ilmaisutaidon lukiosta. Osa oppilaista oli alkanut liittää koulutöihinsä sisältövaroituksia, jos työ käsitteli jotain mahdollisesti järkyttävää, kuten kuvauksia väkivallasta. Jutun mukaan oppilailla ja opettajilla oli eriäviä mielipiteitä aiheesta, mutta sisältövaroituksista käytiin silti rakentavaa keskustelua. Osa piti niitä hyödyllisinä, osa ei. Tämä siis yhdessä lukiossa.

Helsingin Sanomat teki aiheesta myös yleisemmän jutun, mutta sen otsikossa kerrottiin, että kyseisessä lukiossa ”viljellään” sisältövaroituksia. Ilta-Sanomat puolestaan julisti sitaattijutussaan sisältövaroitukset ”nuorten parissa muhivaksi ilmiöksi”. Iltalehti kertoi sisältövaroitusten ”kuohuttavan” ja erään psykologin ”tyrmäävän” niiden käytön.

Yhden lukion oppilaiden ja opettajien käymä keskustelu kasvoi hetkessä valtakunnalliseksi, kuohuttavaksi ilmiöksi. Lukiolaisten ratkaisuja kommentoitiin kansanedustajatasolta saakka, mikä tietenkin kasvatti ilmiön saamaa palstatilaa entisestään. Keskustelupalstoilla nähtyä raivoa en halua edes käsitellä.

Ja tämä kaikki siis sen seurauksena, miten yhdessä lukiossa osa oppilaista oli tehnyt koulutyönsä.

Olen nähnyt saman useasti. Aikuiset ihmiset, ammattitoimittajat ja kansanedustajat törmäävät itseään kuohuttaviin käsitteisiin ja menettävät täysin käsityksensä asioiden mittasuhteista. Vaikuttaa myös siltä, että hysterian välttämisen sijaan journalismi suorastaan ruokkii sitä, sillä se generoi liikennettä nettisivuille. Se synnyttää raivoisia somepostauksia, joissa juttuja jaetaan ja niissä esiintyviä ihmisiä haukutaan ja puolustetaan yhtäläisellä raivolla. Suuttumuksen luominen ja ylläpitäminen on hyväksi verkkostatistiikalle.

Huolestuttavaa oli, että nyt valtakunnallisen raivoamisen polttopisteessä olivat lukiota käyvät nuoret. Heidän koulutyönsä haluttiin nähdä valtakunnallisena ongelmana tai ainakin merkittävänä riskinä.

Olemme tulleet tilanteeseen, jossa erityisesti nuorten ja lasten olisi mielekästä kysyä itseltään, onko toimittajille järkevää puhua. Vaikka alkuperäisen haastattelun tekevä kertoisi haastatellun mielipiteistä ja toiminnasta järkevässä kontekstissa ja hyvässä hengessä, juttu voi synnyttää toinen toistaan aggressiivisempia juttuja ja julkisia puheenvuoroja.

On täysin mahdollista, että muut mediat siteeraavat juttua tavalla, jossa koululaisen mielipide nostetaan esiin yhteiskunnallisena ongelmana. On täysin mahdollista, että kansanedustajat ja asiantuntijat ruotivat ja murskaavat koululaisen toiminnan ja ratkaisut. Näin voi käydä, vaikkei kukaan sitä välttämättä halua.

Me elämme raivoa pursuavassa järjestelmässä, jota kukaan ei hallitse. Yksi kirjoittaa lehteen koululaisen toiminnasta. Toinen tekee sitaattijutun, jossa toiminta näyttäytyy esimerkkinä isommasta puheenaiheesta. Kolmas, neljäs ja viides haukkuvat tällaisen toiminnan pilaavan koko yhteiskuntamme. Kukaan ei varmasti ota vastuuta kokonaisuudesta, joka on järjetön ja kohtuuton alkuperäisen haastattelun antajaa kohtaan.

Olen toimittaja, mutta en uskaltaisi varauksetta suositella yhdellekään nuorelle tai lapselle toimittajalle puhumista, jos aiheeseen liittyy jotain mieliä kiihdyttävää.

Vähintään kehottaisin miettimään asiaa tarkasti. Haittaako esimerkiksi, jos kansanedustaja haukkuu julkisesti tekemisiäsi ja lehdet jakavat hänen haukkujaan? Niin ei välttämättä käy, mutta voi käydä. Jos ajatus ei tunnu miellyttävältä, ei toimittajalle puhuminen nykyisessä mediamaisemassamme välttämättä ole hyvä ajatus.