Haastattelin Journalistiin Mika Aaltolaa hänen lukuisista mediaa koskevista väitteistään, joita hän esitti kirjassaan Havahtuminen. Kirjassaan Aaltola esimerkiksi väitti toimittajien uhkailleen häntä ”kölin alta vetämisellä”, mikäli hän lähtisi presidenttiehdokkaaksi, vihjaili suomalaisen median ja ulkomailta tuotetun disinformaation ”epäpyhästä liittosuhteesta” ja esitti useita muita kyseenalaisia väitteitä.
Haastattelussa Aaltola kertoi myös tulkinneensa, että ostamalla mainostilaa mediasta hän voisi saada positiivista julkisuutta. Hän kertoi perustavansa väitteensä tiedotusvälineiden mainosmyyjien puheisiin.
Tämä perjantaina haastattelussa julkaistu väite nousi valtakunnalliseksi uutiseksi, minkä jälkeen Aaltola on lukuisissa haastatteluissa selittänyt ja pehmentänyt puheitaan väitteen osalta.
Kun toimittajat ovat tentanneet Aaltolalta mainosmyyjistä, hänen muut mediaa koskevat lausuntonsa ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Keskustelusta unohtuu Aaltolan mediaväitteiden iso kuva ja se, kuinka Aaltola esittää heppoisin perustein vihjailevia syytöksiä median epäeettisestä toiminnasta.
Aloitetaan mainosmyynnistä. On hyvin mahdollista, että yksittäisissä tapauksissa jotkut julkaisut sekoittavat mainosmyyntiä journalismin tekemiseen. Tällöin kyse on Journalistin ohjeiden vastaisesta toiminnasta.
Journalisti on kirjoittanut aiheesta aiemminkin. Vuonna 2021 julkaistussa jutussa kerrotaan, miten oululainen yrittäjä sai tarjouksen, jossa myyjä kauppasi mahdollisuutta ostaa yritykselle näkyvyyttä Ilta-Sanomien journalistisesta sisällöstä. Ilta-Sanomat ja mainoksia myyvä yritys puuttuivat asiaan heti ja asia selvitettiin.
Aaltola sen sijaan kieltäytyi kertomasta, mitkä julkaisut ovat lähestyneet häntä. Syyt tälle ovat vaihdelleet haastattelusta toiseen.
Journalistin perjantain jutussa Aaltola perusteli vaikenemistaan alun perin sillä, että kertominen tuottaisi hänelle negatiivista julkisuutta.
Kahta päivää myöhemmin hän puolestaan kertoi Ilta-Sanomille, että ei halua nimetä hänelle tarjouksia tehneitä tiedotusvälineitä, koska ei halua aiheuttaa potkuja mainosmyyjille.
Kaksi päivää tämän jälkeen Aaltola taas totesi Demokraatissa ”esimerkinomaisesti”, että kyse oli ”kuvitteellisesti sentapaisesta, että kerrottiin edustettavan esimerkiksi tietyn Suomen osan maakuntalehtiä”.
Saman päivän Helsingin Sanomien jutussa hän sanoi, että ei itse asiassa edes tiedä, mitä julkaisuja häntä lähestyneet mainosmyyjät edustivat.
Kaksi päivää tämän jälkeen Aaltola tiesi sittenkin ainakin yhden häntä lähestyneen lehden. Demokraatti uutisoi, että yksi Aaltolaa lähestyneistä julkaisuista olisi Espanjan suomalaisyhteisön Fuengirola.fi-paikallismedia.
Journalistin haastattelussa Aaltola antoi ymmärtää, että suomalainen journalismi toimii epäeettisesti. Vajaata viikkoa myöhemmin todisteeksi väitteelle on löytynyt vain yksi Journalistin ohjeisiin sitoutumaton espanjalaismedia. Silti Aaltola leimasi koko median.
Syyllinenkin on matkan varrella muuttunut. Journalistin haastattelussa Aaltola syytti vielä toimittajia, nyt vain ilmoitusmyyjiä.
Journalistin haastattelussa Aaltola esitti vahvan epäilyksen siitä, että media nimenomaan voisi tehdä juttuja heistä, jotka ostavat mainostilaa. Sittemmin kritiikki on suunnattu mainosmyyjiin.
Lauantaina MTV:llä: “En esitä syytöstä, vaan että markkinoinnissa tehdään selkeä linkityskoplaus. Siihen kannattaa median kiinnittää huomiota, mainosnäkyvyyden ja näkyvyyden välillä lehdessä.”
Sunnuntaina Iltalehdessä: “Jos markkinointihenkilöt yli-innostuu, ei sitä pidä sekoittaa siihen työhön, mitä media tekee.”
Sunnuntaina Ilta-Sanomissa: “Sydän sykkii median puolesta, niin kuin monen muunkin suomalaisen alan puolesta, jotka eläytyy taloudellisesti hankalissa ajoissa. Enkä sen takia ihmettele, että joku markkinointiosaston ihminen saattaa silloin tällöin vähän innostua rahoituksen hankkimisessa, että en nyt säikähdä tuollaista. Se on ilmiö, jonka halusin tuoda esille.”
Ja tiistaina Demokraatissa: “Kun koplaus tehdään myyntipuheessa, se ei tarkoita, että toimittajat sen tekisivät. – – Olen aina ollut sitä mieltä, että palomuuri pitää. Suomalainen media on maailmanluokkaa. En usko, että siellä isoja lipsahduksia sattuu.”
Näin Aaltola pääsi vähin äänin perääntymään alkuperäisistä puheistaan, joissa hän heppoisin perustein vihjaili, että mainosten ostaminen vaikuttaisi myös toimittajien tapaan käsitellä ehdokkaita.
Mediaa saa kritisoida, ja sitä saa tehdä myös presidenttiehdokas. Esimerkiksi päätoimittajien yhdistyksen puheenjohtaja Jouni Kemppainen piti Iltalehden haastattelussa relevanttina Aaltolan kysymystä siitä, saako tämä mediahuomiota samalla tavalla kuin puoluekentältä ponnistavat kilpakumppaninsa.
Kritiikki vaatii kuitenkin vahvaa näyttöä. Mika Aaltolan mediakritiikissä huomattavaa on se, että iso osa hänen mediaa koskevista väitteistään ei kestä lähempää tarkastelua. Tämä näkyy siinä, kuinka Aaltola toistuvasti perääntyy sanomisissaan ja vaihtaa näkemystään.
Journalistin haastattelussa Aaltola esimerkiksi kertoi, että hän ainoastaan nostaa esille kysymyksen, kohteleeko media puoluekentän ulkopuolelta ponnistavaa ehdokasta eri tavalla. Kirjassaan hän ei kuitenkaan esittänyt tätä kysymyksenä, vaan varmana väitteenä.
Yksi ongelmista näyttää myös olevan siinä, että Aaltola tekee viittauksia media-aineistoon varsin vapaalla kädellä. ”Moni median edustaja on minua uhkaillut asian suhteen: ’Me kyllä uitamme sinut kölin alta, jos lähdet.’”, Aaltola kirjoitti kirjassaan.
Kun Journalistin haastattelussa kysyin Aaltolalta, keistä median edustajista hän puhuu, Aaltola kertoi kuinka ”Suomen Kuvalehden kolumni” olisi erityisesti jäänyt hänelle mieleen.
Pian selvisi, että kyseessä olikin humoristinen pakina, jossa esitettiin kieli poskessa neuvoja siitä, kuinka Aaltola voisi ”jäädyttää” kannatuksensa, jotta se ei pääse hiipumaan – vaikka menemällä perunakellariin tai lähtemällä tutkijaksi ulkomaille.
Muita esimerkkejä uhkauksista Aaltola ei haastattelussa antanut. Demokraatille Aaltola kertoi tiistaina, että myöskään väite kölin alta vetämisestä ei hänestä olisi ollut uhkaus.
Tämä on jälleen ristiriidassa sen kanssa, mitä Aaltola kirjassaan kirjoitti. Vaikuttaakin siltä, että oikeasti uhkauksia ei ole olemassa, ja Aaltola on ylitulkinnut itseensä kohdistuvan kriittisen julkisuuden.
Miksi Mika Aaltola sitten väittää mediasta asioita, joille hän ei voi osoittaa selkeää näyttöä?
Journalistin jutun ulkopuolelle jääneessä haastatteluaineistossa Aaltola kommentoi myös tätä kirjan väitteiden epätarkkuutta. Hän vetosi tuolloin siihen, että vaalikirja perustuu päiväkirjamerkintöihin, ja päiväkirja taas ”ei ole tutkimuksellinen”. Aaltola jatkoi, kuinka päiväkirjamerkintä ei ole ”empiirinen havainto”, koska hän on siinä ”subjekti”.
Ongelmaksi Aaltolan tulkinnat muodostuvat, kun hän yleistää ne koko mediaan. Journalistin haastattelussa ja kirjassaan Aaltola ei kohdistanut kritiikkiään yksittäisiin toimittajiin tai tiedotusvälineisiin, vaan puhui mediasta kokonaisuutena.
Iltalehden politiikan toimittaja Elli Harju kiteyttää Aaltolan toimintatavan sunnuntaina julkaistussa näkökulmatekstissään:
“Mediakritiikissään Aaltola jättää ilmoille epäilyksen siitä, että media kohtelee häntä väärin. Samalla Aaltola yleistää yksittäiset kokemuksensa uhkailusta ja riippumattomuuden puutteesta koko median ongelmaksi – kuin vihjaisi, että yleisesti Suomessa tutkijat vääristelevät tuloksia tai urheilijat käyttävät dopingia.”
Median pitäisi uutisoinnissaan osata katsoa Mika Aaltolan mediasuhdetta laajemminkin kuin tenttaamalla, kuka sanoi ja mitä.
Esimerkiksi Helsingin Sanomien Teemu Luukka analysoi Aaltolan kirjaa moniulotteisesti, useiden eri teemojen kautta. Yksi niistä oli media.
“Aaltola syyttää mediaa, ettei se kestä ’status quon’ ulkopuolelta tulevia. Hän siis varoittaa kannattajiaan, että hänelle epämiellyttävien asioiden esille tuominen pitää lukea ennen kaikkea median kyvyttömyytenä ottaa vastaan uusia henkilöitä ja ajatuksia”, Luukka kirjoittaa.
Myös tästä keskustelimme Aaltolan kanssa. Aaltola kertoi minulle hämmästyneensä Luukan analyysistä. Hän kertoi kokeneensa, että olisi käsitellyt mediaa “suhteellisen tasapainoisesti”, ja hämmästeli sitä, että hänen kritiikkinsä “luettiin näin”. Mediasta Aaltola ei mielestään ollut sanonut “noin vahvasti”.
Myös Journalistin artikkelia Aaltola on jälkikäteen ihmetellyt. “Journalisti-lehden näkökulma oli aika raju, mielestäni se on mielenkiintoista”, hän sanoi MTV:lle.
Tällaisella kommentilla Aaltola pyrkii tekemään mediasta osapuolen ja väitteistään näkökulmakysymyksen. Lukijalle syntyy mielikuva, että ongelmana olisikin jutun näkökulma – joka luvalla sanoen ei ollut erityisen raju – eikä se, että Aaltola esittää mediasta vahvoja väitteitä riittämättömillä todisteilla. Kritiikkiä saa esittää, mutta perusteiden tulee olla uskottavat.
”Jos tuon joitain epäkohtia esille, se ei ole minkäänlainen lynkkaus, se ei ole minkäänlainen teilaus”, Aaltola vähätteli minulle kirjansa mediaa koskevia lausuntoja Journalistin jutun ulkopuolelle jääneessä haastatteluaineistossa.
Kyse ei kuitenkaan ole väitteiden määrästä, vaan niiden laadusta sekä siitä, voidaanko ne todentaa. Mika Aaltolan toiminnassa vakavaa on se, että hän kylvää puheillaan epäluottamusta mediaan ilman pitäviä perusteita.
Journalistin jutun tarkastusvaiheessa kysyin Aaltolalta, kuinka hän arvioi mediaspekulaationsa vaikuttavan siihen, miten yleisö luottaa mediaan.
Tähän Aaltola ei enää vastannut.
Uusimmassa lehdessä
- Paikallismedia kytkee ihmiset yhteisöönsä. Alajärvelle muuttanut Jukka Vuorio huomasi tarttuvansa pikkukunnan uutisiin sitä painokkaammin, mitä synkemmältä maailma muussa mediassa näyttää.
- Yleisön luottamus täytyy ansaita yhä uudelleen
- Journalistin ohjeiden uudistusehdotukseen paljon kommentteja – ”On jätettävä tilaa myös journalismin houkuttelevuudelle”
- Palkaton sairauspäivä huolettaa – liitto ei hyväksy ehdotusta, jos sitä esitetään neuvotteluissa
