Kirjoittajat puhuivat itsestään ennenkin, mutta jokin on muuttunut

Toimittaja tuijotti viikon omaa napaansa – Teki havainnon, joka ei yllättänyt. Satiirinen verkkosivusto Uutissirkus julkaisi kesällä tekstin, jonka viesti on selvä jo otsikossa: moni toimittaja tuo itsensä kärkkäästi esille tai peräti juttunsa pääosaan. Samalla sisään astuu minämuoto eli yksikön 1. persoona. Sen käyttöön liittyy yhä antipatiaa sekä oletus määrän räjähdysmäisestä kasvusta.

Keväällä tiedelehti Pragmatics and Society julkaisi Pekka Posion ja Riie Heikkilän tutkimuksen, jossa on käyty läpi eurooppalaisten sanomalehtien kulttuurisivuja eri vuosikymmeniltä. Suomea edustaneesta Helsingin Sanomista paljastui kiintoisa seikka: yksikön ensimmäisen persoonan käyttö teksteissä oli suurin piirtein yhtä runsasta 1960- ja 2010-luvuilla.

Sen sijaan käyttötavat ovat muuttuneet dramaattisesti. Vielä 1960-luvulla minämuoto oli yleisempi arviointikäytössä (59 prosenttia) kuin osana kertomusta (41 prosenttia). Viisi vuosikymmentä myöhemmin narratiivisuus kattoi 89 prosenttia tapauksista.

Minä on siis ollut jutun päähenkilönä muinoin kartettavampi kuin nykyisin. Toisaalta arvioteksteissä tuntuu olleen tuolloin tarpeen korostaa, ettei kyse ole yleispätevästä totuudesta. Nykyään mielestäni-tyyppisiä ilmauksia pidetään herkästi tyylirikkona – tietysti näkemys on kirjoittajan!

Minämuodon välttely voi mennä myös oudoksi. Kerran eräs kirjoittaja viittasi editoimassani tekstissä epämääräisesti saunan pukuhuoneeseen, jossa jälkikasvun kanssa saattaa puhua aroistakin aiheista. ”Kuka tässä oikein on kokijana, sinä itsekö?” kysyin kirjoittajalta. Hän vastasi vähän nolona: ”Joo, mutta vihaan minämuotoa.”

Minäkeskeinen journalismi on muutakin kuin yksikön 1. persoona. Se on ennen kaikkea minäkeskeisten aiheiden valintaa. Jos minämuoto hävettää, väistäminen on helppoa: älä kirjoita omasta elämästäsi.