Ilman naamiota

Noin vuoden olin kuin sumuisella tiellä. Masennuin. En enää tiennyt, mitä haluan elämälläni tehdä. Mielen harmaantuminen alkoi, kun rupesin kaipaamaan pois turvallisesta palkkatyöstäni. En vain saanut muutosta aikaiseksi. Olin ollut media-alalla yli kymmenen vuotta graafisena suunnittelijana, AD:na ja päätyöni ohella myös valokuvaajana. Sain tehdä mielenkiintoisia ja haastavia töitä. Valokuvaaminen oli kulkenut mukanani ensin harrastuksena, sitten opiskeluiden kurssivalintoina ja lopulta työelämässä graafista suunnittelua tukevana lisänä.

Kuvaaminen oli tuonut vaihtelua työpäiviin, mutta työtahdin kiristyessä siihen oli koko ajan vähemmän mahdollisuuksia. Päivät kuluivat lähinnä meilejä lähetellessä, arkirullaa pyörittäessä. Luova työ väheni ja epäolennaisen tekeminen alkoi tuntua lannistavalta.

Lähetin muutaman työhakemuksen, mutta ne eivät johtaneet mihinkään. Luovin helposta, mitäänsanomattomasta päivästä toiseen. Näennäi-sesti raamit olivat kunnossa: hyvä työ, perhe, koti ja ystäviä. Mutta arki vain ei tuntunut hyvältä. Aikaansaamattomuuteni alkoi vaivata itseäni ja muitakin. Tilanteesta valittaminen ja harmittelu oli pelkkää puhetta, ei toimintaa. Lopulta kehoni ilmoitti, että lopeta jo.

Minun täytyi hajota, jotta saatoin tulla uudelleen kokonaiseksi. Tämä on klisee, mutta olen nyt esimerkki siitä. Olen jopa huutomerkki siitä. Jos olisin heti tiennyt, että ajatuksistani puhuminen auttaa, olisin puhunut. Itsensä avaaminen ei ollutkaan niin pelottavaa. Ympäriltäni löytyi yllättäen myös muita, jotka saivat paniikkikohtauksia, olivat tyytymättömiä ja kärsivät pätkäöistä.

Kirjasin lääkäriä varten listaa oireistani. Lista tuntui uskomattomalta, olinhan aina ollut positiivinen, eikä tällaisia tule kuin joillekin luusereille. Verenpaine, käsien tärinä, heikotus, öllö olo, kurkunahdistus, itkuherkkyys, pakko päästä pois -ajatukset, paniikkikohtaukset, vatsavaivat. Rintaa puristaa, tuntuu, etten jaksa edes sanoa lauseita loppuun, pää ylikuumenee, sydän käy kierroksilla. Kirjasin näitä ylös, sillä tiesin, etten muista muuten. Sain sairaslomaa. Pyörittelin minuuttani mielessäni.

Tällainen burnout on hienoviritteinen vaiva, sillä se ei todennäköisesti näy ulospäin. Tilan pitkittyessä huomaa vain kadottavansa jotain olennaista ja hiljaa lannistuvansa oireiden alle. Olen varma, etten luovan työn tekijöiden joukossa ole oireineni yksin.

Hyppäsin. Itsellenikin yllätyksenä irtisanoin itseni palkkatöistä. Päätin seurata elämässäni kulkenutta punaista lankaa ja alkaa toteuttaa unelmaani, valokuvaamista. Näin sen selitin itselleni. Burnoutista kärsivälle tällaisten päätösten tekeminen ei ole kovin helppoa, sillä paranemishetkiä tulee vasta muutosten jälkeen. Siis ensin täytyy jaksaa tehdä iso päätös ja vasta sen jälkeen voi odottaa asteittaista mielen paranemista.

Esimieheni ei ollut yllättynyt päätöksestäni, eivät kollegatkaan. Mieleni ja fysiikkani harmi oli ollut ilmeistä, viimeistään sairasloman tarve paljasti sen.

Tein liiketoimintasuunnitelman ja sain sen pohjalta starttirahan. Sen jälkeen ryppäässä seurasivat muut itse hoidettavat asiat, jotka tulevat eteen hintana tästä vapaudesta. Kuitenkin kaikki tekeminen tuntuu olennaiselta. Kaikki toiminta tukee sitä, että pystyn tekemään keikkoja ja tapaamaan sitä kautta mielenkiintoisia ihmisiä. Siksi luulen, että tällä pysähtymiselläni on tarkoitus.

Onneksi kaikki freelancer-uraa tekevät eivät tarvitse vastaavaa rytkettä irtiottoonsa, vaan osaavat liukua itselleen sopivimman työskentelytavan pariin omalla päätöksellä. Vaikka olen nyt yksinyrittäjä, eivät kontaktit todellisuudessa mihinkään katoa. Vanhat työkaverit ovat meilin tai soiton päässä, ja lounasseuraakin saa kun pyytää. Kuvauskeikkoja intoa pursuten tehdessäni olen huomannut, että tämä on ollut juuri se liike, joka minun on pitänytkin tehdä. Tuntuu kuin jokaisesta toisen henkilön kuvaamishetkestä oppisin jotain itsestäni. Se jännittää etukäteen ja palkitsee jälkikäteen.

Pikkuhiljaa on oireluetteloni karissut. Jäljelle on jäänyt vain kevyesti kohonnut verenpaine, ja pieni huoli siitä, että oireet voivat palata. Nyt kun voin paremmin, olen yllättynyt siitä, että hyvän mielen säilyttämiseksi pitää silti tehdä joka päivä töitä.

Avainsana kohti parempaa mieltä on ollut läsnäolon opettelu. Kun palauttaa katseensa takaisin tähän hetkeen, otsa kirkastuu, ryhti oikenee ja asiat saavat värit. Se on vastakohta ajatuksissaan olemiselle. Luovien ratkaisujen keksiminen vaatii uusien ideoiden jatkuvaa puristamista. Huomasin, että olen paljon tyytyväisempi, jos olen läsnä, enkä ajatuksissani. Hetkillä on ikään kuin enemmän voimaa.

Pohdin, että jos paljastan enemmän itsestäni ja tunteistani, saatan voida paremmin. Jaan kokemukseni. Ihmiselämä on mielenkiintoisimmillaan silloin, kun siihen kuuluvia haavoja ei teippailla liikaa. Kiiltokuviakin voidaan jakaa, mutta kaikkien albumista taitaa sittenkin löytyä aika monenväristä tarinaa. Yritän olla ihan paljas, alasti, ilman naamioita. Alan kertoa tarinaa, joka minun kuuluu kertoa.

Kuvassa oleminen on paljasta, ja se, millaisen kuvan itsestään näkee, saattaa vaikuttaa jopa omaan mielikuvaan itsestä. Se on mielenkiintoista. Sellaisen rakentamisessa haluan olla mukana. Oivalsin ammattini ytimen: Haluan lisätä ihmisten mielihyvää upeilla kuvilla heistä. Olla iholla. Tehdä ihmisistä oman elämänsä tähtiä. Haluan tutkia ihmisiä kameran kautta ihan oman itseni vuoksi, ja kysyä minkälaisen elämän nuo kasvot kätkevät taakseen. Lopultakin valokuvaajana voin todeta: katseeni suunta on sinua kohti.

Kirjoittaja on helsinkiläinen freelancevalokuvaaja.
sirpa@superstar.im