Viime joulukuussa Suomen kouluihme luisui lopulliseen tuhoonsa. Sellaisen käsityksen sai uutisista, joita media teki suomalaisoppilaiden heikentyneistä, jopa ”lohduttomista” Pisa-tuloksista.
”Koulujen Pisa-tulokset maalaavat karmean näkymän Suomesta – tätä ei varmaan kukaan halua”, otsikoi Ilta-Sanomat.
”Suomen Pisa-tulosten luisu jyrkkeni entisestään – matematiikassa suurempi pudotus kuin koskaan ennen, lukutaito ’historiallisen heikolla’ tasolla”, kertoi Uutissuomalainen.
”Näin Suomen kouluihme romahti – lohduttomat Pisa-tulokset julki”, kirjoitti Iltalehti.
Pisa-tutkimus mittaa kolmen vuoden välein 15-vuotiaiden osaamista 81 maassa. Joulukuussa julkaistuun, vuonna 2022 tehtyyn tutkimukseen osallistui Suomesta 241 koulua ja noin 10 000 oppilasta.
Se on valtavan herkullinen uutisaihe – kuin saisi rastin jokaiseen kohtaan uutiskriteerien listassa:
Tarjolla on numeerista tilastotietoa useamman vuoden ajalta.
Vertailu on kansainvälinen, joten sillä voi joko pönkittää kansallista itsetuntoa tai ripotella tuhkaa päällensä.
Tulokset olivat huonot, mikä on hyvä eli myyvä uutinen. Nuoriso on todistetusti pilalla!
Ja aiheena on koulu. Se koskettaa jollain tapaa vähän jokaista. Vaikka ei itse olisi opettaja, koulutusalan asiantuntija tai vanhempi, jokainen on käynyt koulua. Jokaisella on siitä mielipide.
Mutta antoiko Pisa-uutisointi oikean kuva suomalaisesta koulusta ja siitä, miten sen ongelmat pitäisi korjata?
Jo vuonna 2016 oppimistutkimuksen asiantuntijat Markku Niemivirta ja Pekka Räsänen moittivat Imagessa tiedotusvälineitä löperöstä Pisa-uutisoinnista. Silloinkin otsikot julistivat peruskoulun hätätilaa. Niemivirta ja Räsänen pelkäsivät yksinkertaistettujen tulkintojen vievän koulua väärään suuntaan.
”Kyllä se sama huoli on edelleen olemassa”, nykyisin Itä-Suomen yliopiston kasvatustieteen professorina työskentelevä Niemivirta sanoo.
Ensiuutiset tuloksista olivat Niemivirran mukaan asianmukaisia: heikkenevä Pisa-tulos on huolestuttava.
”Suomi pärjää kansainvälisesti vertailtuna kuitenkin edelleen todella hyvin, ja se on tärkeä asia”, Niemivirta sanoo.
”Jälkilöylyissä” tulkinnat karkasivat Niemivirran mielestä taas kerran käsistä. Hän nostaa esimerkkinä Helsingin Sanomien jutut, jotka käsittelivät digilaitteiden käyttöä ja oppilaiden itseohjautuvuutta. Ne perustuivat avoimiin kyselyihin, joiden tuloksista lehti nosti esiin Niemivirran mielestä liian reippaita ja osin paikkaansa pitämättömiä yleistyksiä.
”Yhdessä käytettiin termiä ’digizombie’. Sitten tuli sarja juttuja siitä, miten lapset on jätetty koulussa heitteille”, Niemivirta sanoo.
”Joukkoon hukkui todella hyviä puheenvuoroja siitä, että oppimistulosten lasku alkoi jo 2000-luvulla. Digilaitteet eivät olleet silloin mikään ongelma, eikä itseohjautuvuudesta puhuttukaan siten kuin se on nykyään opetussuunnitelmassa.”
Yksi ongelma Niemivirran mukaan on se, ettei Pisa-tulosten laskun syistä ole yksiselitteistä tieteellistä tutkimusta pitkältä ajalta. Ääneen pääsevät silloin ne, joilla on tarjota helppoja ja herkullisia ratkaisuja.
Myös tiedetoimittaja Jani Kaaro kummastelee, miten vähän julkisessa keskustelussa on käsitelty sitä, johtavatko hyvät tulokset todella Pisan tekijöiden markkinoimaan maiden taloudelliseen menestykseen tulevaisuudessa. Otsikoihin mahtuu vain kauhistelu.
”Ja jokaisessa maassa tämä menee näin – myös niissä, jotka saavat hyviä tuloksia. Siellä katsotaan sitä, missä kaikessa olisi vielä parannettavaa”, Kaaro sanoo.
Kaaro teki joulukuussa aiheesta jutun joukkorahoitettua journalismia julkaisevalle Rapport-alustalle. Jutussaan hän kirjoittaa Pisa-tutkimuksen olevan ”nerokkaasti markkinoitua koulutusbisnestä”.
”Jutun jälkeen sain kasvatustieteen ammattilaisilta yhteydenottoja, jossa kiiteltiin, että vihdoinkin joku sanoo ääneen tämän asian.”
Jos lukee kaikki Pisa-, avokonttorikoulu-, sähkötupakka- ja kouluväkivaltajutut, tulee olo, että apua, miten tuonne voi lähettää lapsensa – sehän on aivan villi länsi!
Anna Kivinen, Uutissuomalaisen toimittaja
Koulusta tehdyissä jutuissa kärkeen nousee usein jokin ongelma: kyvyttömyys puuttua kiusaamiseen, koulujen eriytyminen, koulurakennusten pulmat tai nuorison päihteiden käyttö.
Valtakunnan tason kohuksi saakka paisui alkuvuodesta myös Janakkalan Turengissa tarjoiltu vetinen makaronilaatikko.
”Välillä mietin, onko median luoma kuva koulumaailmasta liian mustavalkoinen. Jos lukee kaikki Pisa-, avokonttorikoulu-, sähkötupakka- ja kouluväkivaltajutut, tulee olo, että apua, miten tuonne voi lähettää lapsensa – sehän on aivan villi länsi!” Uutissuomalaisen toimittaja Anna Kivinen sanoo.
Opettajien kanssa jutellessa kouluarki näyttäytyy Kivisen mukaan usein aika tavallisena. Ja koska se on juuri sitä, tavallista ja arkista, siitä ei oikein ole uutisaiheeksi. Negatiivisuutta korostavat uutiskriteerit jylläävät.
”Lukijoille on helpompi myydä raflaava uutinen – sen opettajan kommentti, joka on aivan burnoutissa, eikä sen, joka sanoo, että hänellä on homma hallussa”, Kivinen sanoo.
Kivinen työskentelee Uutissuomalaisessa ja seuraa työssään koulutusaiheita varhaiskasvatuksesta korkeakouluihin ja koulutuspolitiikkaan. Koulutusaiheet ovat Uutissuomalaiselle tärkeitä. Ne kiinnostavat alle 45-vuotiaita lukijoita eli sitä ryhmää, jonka maakuntalehdet haluaisivat tavoittaa nykyistä paremmin.
Oman työnsä Kivinen kokee mielekkääksi, mutta haastavaksi. Seuranta-alue on laaja ja toimitus pieni. Siksi Kivinen ei voi keskittyä vain koulutusaiheisiin, vaan kirjoittaa myös talouden ja politiikan uutisia. Taustoittaville, koulumaailman ilmiöitä käsitteleville jutuille jää vähän aikaa.
”Positiiviset muutokset jäävät helposti ongelmien jalkoihin. Itse olen kirjoittanut esimerkiksi siitä, miten ammatillisen koulutuksen keskeyttäminen on vähentynyt ja oppivelvollisuusuudistus näyttää onnistuneen siinä, että entistä harvempi yhdeksäsluokkalainen jäi viime vuonna ilman jatkokoulutuspaikkaa”, Kivinen sanoo.
”Välillä koulujutuista tulee olo, että koulu on saareke, jossa pitäisi ratkoa kaikki lasten ongelmat, vaikka ne ovat voineet syntyä varhaislapsuudessa.”
Myös tutkimus kertoo, että koulumaailman ilmiöitä käsitellään mediassa usein negatiivisen kautta.
Kasvatus-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan esimerkiksi inkluusiota käsittelevissä Helsingin Sanomien uutisissa ja mielipidekirjoituksissa vuosina 2009 – 2019 painottuivat selvästi eniten vastustavat tai varaukselliset näkökannat. Inkluusiolla tarkoitetaan kaikkien oppilaiden oikeutta osallistua opetukseen tavallisessa koululuokassa. Lasten ääntä inkluusiojutuissa ei juuri kuultu.
Takavuosien koulu-uutisointia on tutkittu opinnäytetöissä. Niistä käy ilmi, että esimerkiksi myös Ylen jutuissa inkluusio näyttäytyy negatiivisena ja että iltapäivälehtien jutut opettajuudesta kuvaavat sitä yleensä kielteisessä valossa. Opetusalan ammattijärjestö OAJ:n taloustutkimuksella vuonna 2021 teettämän kyselyn mukaan mielikuvaa opettajan työstä heikentävät sosiaalinen media ja iltapäivälehdet.
”Me toimittajat haluamme tietenkin, että juttuja luetaan. Ja jos otsikkoon nostetaan tunteita herättävä asia, juttuja luetaan vielä enemmän”, Ylen toimittaja Anu Heikkinen sanoo.
”Siinä on kuitenkin vaarana, että se leimaa ja esiin tulee vain yksi näkökulma.”
Heikkinen on entinen opettaja ja työskentelee Yle Oppimisen toimittajana. Pari vuotta sitten hän teki kymmenosaisen Kuuleeko koulu! -podcastin, joka nosti esiin vanhempia puhuttavia ja huolestuttavia teemoja. Heikkinen ja hänen vanha opiskelukaverinsa, rehtori Pia Rauha käsittelivät esimerkiksi koulushoppailua, arvosanoja, työrauhaongelmia ja inkluusiota.
”Minun haaveeni oli päästä näiden ilmiöiden pinnan alle ja tarkastella niitä monipuolisesti – ja mahdollisesti myös ratkaisukeskeisesti, ettei käsittely jäisi kauhistelun tasolle. Ajatuksena oli rakentaa siltaa vanhempien ja koulun välille”, Heikkinen kertoo.
Yle Oppimisen toimituksessa siihen on paremmat edellytykset kuin uutiskiireessä, hän myöntää. Syventävien sisältöjen tekijänä ilmiöön voi etsiä ratkaisuja sen sijaan, että sen vain toteaa.
Heikkinen on esimerkiksi tehnyt jutun työrauhaongelmien kanssa painineesta lappeenrantalaisesta koulusta, jossa aiemmin katastrofaalinen tilanne oli parantunut määrätietoisin toimin.
”Se oli yllättävän suosittu juttu, joka osoitti, että lukijoita voi saada myös myönteisen kautta.”
Kuuleeko koulu! -podcastiin liittyi myös verkkoartikkelien sarja. Aiheiden valinnassa hyödynnettiin lisäksi Heikkisen aiemmin Ylelle tekemää kyselyä, johon vastasi yli 5 600 vanhempaa. Suositussa kyselyssä esiin nostetut huolet kertoivat Heikkisen mukaan valtavasta tarpeesta käsitellä kouluaiheita.
Journalistien pitää Heikkisen mielestä nostaa esiin myös hankalia aiheita, kuten koulushoppailua. Aivan yhtä tärkeää on kuitenkin miettiä, miten se tehdään.
”Jos me omilla toimillamme vahvistamme ’hyvät’ ja ’huonot’ koulut -asetelmaa, ketä se hyödyttää?” Heikkinen kysyy.
Itseohjautuvuudesta ja avokonttorikouluista pitää Heikkisen mielestä tietenkin tehdä myös kriittisiä juttuja, mutta esimerkit pitää asettaa mittasuhteisiinsa:
Kuinka suuri osa oppimistiloista on avoimia? Jos sanotaan, että ”vanhemmat” ovat huolissaan itseohjautuvuuden korostamisesta opetuksessa, niin ketkä vanhemmat? Millainen määrä vanhempia?
”Pitäisi olla tosi tarkkana siinä, ettei puhuta ’vanhempien’ olevan jostain huolissaan ilman, että avataan lukijalle sitä, onko kyse yhdestä vanhemmasta tai yhden koulun vanhemmista. Myös vanhemmilla voi olla omia agendojaan taustalla. Niistä pitää olla tietoinen.”
Avokonttorikoulu on tosi näppärä otsikkosana. Se jotenkin väreilee heti toimistoduunarin sielussa.
Maija Aalto, Helsingin Sanomien toimitussihteeri
”Kaikkein huonoimmin me kuulemme nuorten ääntä”, Maija Aalto sanoo.
Hän työskentelee Helsingin Sanomien kaupunkitoimituksessa tällä hetkellä toimitussihteerinä, mutta on seurannut toimittajana koulukysymyksiä kymmenisen vuotta.
Lasten ja nuorten kuulemista vaikeuttaa Aallon mukaan niinkin käytännöllinen asia kuin se, että uutisjournalismista liian suuri osa tehdä nykyisin puhelimitse. Ei ole päivystävää lasta, jolle soittaa.
”Kaikista eniten vaikuttaa kuitenkin se, että me toimittajat olemme liian vähän risti-istunnassa koulun lattialla katsomassa, mitä siellä tapahtuu.”
Kouluille ei pitäisi mennä vain silloin, kun siellä tapahtuu jotain uutisarvoista ja pöyristyttävää. Toimittajien pitäisi ehtiä seurata arkista matematiikan tuntia ja pohtia, mikä siellä on eri tavalla kuin aiemmin. Koulumaailmaa ei saisi myöskään tarkastella vain omien kokemustensa kautta.
”Me kaikki toimittajat esimerkiksi tuppaamme olemaan akateemisesti koulutettuja. Siksi toista astetta tarkastellessa me hukkaamme helposti puolet järjestelmästä. Amisjuttuja tehdään vähän, eikä ammattikorkeakouluja ole suurin piirtein olemassakaan.”
Sinänsä kouluista ja koulutuspolitiikasta kirjoittaminen ei Aallon mielestä poikkea muusta journalistisesta työstä. Siinä tarvitaan samoja perustaitoja ja -tietoja: On soitettava tutkijoille, asiantuntijoille, päättäjille ja käytännön opetustyötä tekeville. On perehdyttävä aiheeseen.
”Kun tekee koulujuttuja, ei saisi tuudittautua siihen, että on joskus käynyt koulua. Pitäisi uskaltaa kysyä tyhmiä, eikä saisi koskaan olettaa.”
Omissa jutuissaan Aalto on käsitellyt muun muassa helsinkiläisten ”avokonttorikoulujen” ongelmia.
”Avokonttorikoulu on tosi näppärä otsikkosana. Se jotenkin väreilee heti toimistoduunarin sielussa”, Aalto sanoo.
”Mutta samalla se häivyttää harmaan sävyjä. Eihän tietenkään ole niin, että kaikki avoimet oppimistilat olisi tyhmästi suunniteltu ja kaikki perinteiset ja suljetut luokkatilat olisivat onni.”
Journalistien pitää Aallon mielestä arvioida avoimien oppimistilojen toimivuutta paitsi ihanteena myös käytännön tasolla: Mikä meni pieleen, kun uuteen avoimeen kouluun joudutaan rakentamaan seiniä? Oliko jo suunnitelma pielessä vai onko kyse siitä, että säästöjen vuoksi tiloihin sijoitettiin liikaa oppilaita?
”Näihin pitäisi päästä käsiksi aiemmin, silloin kun suunnittelu on vasta alkamassa.”
Vuosi sitten maaliskuussa Yle julkaisi Koulukoneen. Se oli Opetushallituksen avoimia tilastoja hyödyntävä datajournalistinen juttu, josta lukija saattoi tutkia tietoja omasta lähikoulustaan. Kone kertoo, mikä on koulussa suomea tai ruotsia toisena kielenään opiskelevien S2-oppilaiden määrä ja mikä peruskoulun päättötodistusten keskiarvo. Tietoja saattoi verrata saman alueen palkkatulojen mediaaniin ja korkeakoulutettujen osuuteen.
Koulukoneen kanssa yhdessä julkaistiin myös juttu, johon oli haastateltu suomea toisena kielenään opiskelevia oppilaita vantaalaisessa Lehtikuusen koulussa. Kokonaisuus oli tänä vuonna ehdolla Suuren journalistipalkinnon Vuoden juttu -sarjassa.
”Koulukone kertoi kouluista uusia, yllättäviä tietoja ja herätti runsaasti yhteiskunnallista keskustelua koulujen tilanteesta, eriytymisestä ja oppimistuloksista sekä uutisjournalismin merkityksestä”, perusteluissa todetaan.
Keskustelu oli myös erittäin kriittistä. Esimerkiksi silloiset opetusministeri Li Andersson (vas.) sekä tiede- ja kulttuuriministeri Petri Honkonen (kesk.) pitivät Koulukonetta vastuuttomana. Opetushallitus kertoi pyytäneensä, ettei Yle julkaisisi tietoja. Yleä moitti myös lapsiasiainvaltuutettu Elina Pekkarinen.
”En ihan täysin ymmärrä, mitä tässä on tarkoitus ilmentää, mikä se on se ilmiö, jota kuvataan. On valittu muuttujia, joista millään ei ole oikeastaan vaikutusta lasten oppimiseen”, Pekkarinen sanoi Ylen haastattelussa.
”Olimme tiedostaneet, että koulut ovat todella herkkä aihe ja ettei niitä haluta mielellään verrata”, Koulukonetta tehneeseen tiimiin kuulunut Ylen toimittaja Hanna Terävä sanoo.
Kritiikin laajuus hämmensi silti. Esimerkiksi lukioita on vertailtu jo pitkään, Terävä huomauttaa. Hän kummeksuu myös sitä, miten leimaavana pidettiin tietoa S2-oppilaiden määrästä.
”Eihän oppilaan S2-status ole hyvä tai huono asia, eikä S2-oppilaiden määrän pitäisi leimata koulua huonoksi”, Terävä sanoo.
”Minun on vaikea nähdä, että yksikään vanhempi myöskään katsoisi sieltä koneesta, että ahaa – valitsenpa lapseni koulun tältä pohjalta.”
Suomessa kantasuomalaisten ja maahanmuuttajataustaisten oppilaiden oppimiserot ovat OECD-maiden suurimmat. Juttu nosti esiin sen, että S2-oppilaita on määrällisesti hyvin paljon vain muutamissa kymmenissä kouluissa. Näillä kouluilla on suuri vastuu, Terävä huomauttaa.
Samoissa kouluissa päättötodistusten keskiarvo on samaa tasoa kuin koko maan keskiarvo, hän muistuttaa. Myös tämä kävi ilmi Koulukone-jutusta.
Myöhemmin Terävän tiimi selvitti, mitkä helsinkiläisistä kouluista saavat eniten rahaa ja mihin ne käytetään. Juttu kulki toimituksessa työnimellä ”Koulukone 2”. Tarkoitus oli käsitellä opetuksen laatua. Jutussa vierailtiin itähelsinkiläisen Sakarinmäen peruskoulussa, missä toimii tavallisen opetuksen ohessa kuusi erityisluokkaa ja opetetaan muun muassa kehitysvammaisia oppilaita.
”Meillä oli käsissämme positiivinen uutinen siitä, että rahaa laitetaan sinne, missä siihen on eniten tarvetta”, Terävä sanoo.
Koulukoneen jatko-osa ei kuitenkaan tavoittanut yhtä intohimoista yleisöä kuin edeltäjänsä.
Hilla Etelämäki epäröi aluksi suostua Journalistin haastatteluun. Koulujutut herättävät tunteita, eikä Etelämäki ole kiinnostunut kohuotsikoista.
Etelämäki työskentelee Apollon Yhteiskoulun rehtorina. Normaalisti Helsingin Malminkartanossa toimiva koulu on nyt väistötiloissa Munkkiniemessä. Etelämäki sai usein vastata haastattelupyyntöihin silloin, kun Apollo oli lukiovertailussa päivälukioiden viimeisellä sijalla.
”Kun olin aloittanut työssäni joulukuussa 2015, yksi opettajista tuli sanomaan, että varaudu siihen, että media soittaa, jos me ollaan viimeisinä. Ja niinhän siinä juuri kävi”, Etelämäki kertoo.
”Kukaan ei soittanut silloin, kun me yhtenä vuonna sitten nousimme.”
Etelämäki ei pidä keskustelua ”hyvistä” ja ”huonoista” kouluista kovin rakentavana. Usein kouluja määritellään mediassa juuri arvosanojen kautta.
”Minusta siitä puuttuu välillä inhimillisyys. Jokainen oppilas on yksilö ja meidän tehtävämme on antaa hänelle eväät kohti aikuisuutta. Jos siihen tulee päälle paine, että oppilaat saavat lukea lehdestä tai somesta tulevansa niin sanotusti huonosta koulusta, niin kyllä se vaikuttaa nuoren itsetuntoon”, Etelämäki sanoo.
Hän kyseenalaistaa myös sen, ketä varten kouluvertailuja ylipäätään tehdään.
”Niitäkö, jotka ovat töissä koulussa? Vai palvellaanko akateemisesti koulutettuja vanhempia, jotka niin sanotusti haluavat omalle lapselleen parasta? Vai halutaanko herättää keskustelua?”
Muista nämä, kun teet juttua koulusta
Lähde tekemään juttua avoimin mielin. Älä oleta, että tunnet koulun paremmin kuin jonkin toisen uutisaiheen siksi, että olet käynyt joskus koulua.
Jos et ymmärrä jotain, soita rohkeasti asiantuntijalle taustapuhelu ja pyydä tätä selittämään asia. Katso, mitä muut ovat kirjoittaneet aiheesta ja yritä keksiä uusi näkökulma.
Mieti, millaisia asiantuntijoita kuulet – miten he ovat kommentoineet aihetta aiemmin ja onko heillä jokin oma agenda. Aseta niin vanhempien kuin opettajien kommentit ja huolet mittasuhteisiin.
Pohdi, onko juttu sellainen, että siihen kannattaisi kuulla lapsia ja nuoria. Kohtele heitä kunnioittavasti.
Jos voit, vietä koulussa aikaa, seuraa oppitunteja ja juttele lasten kanssa pidempään. Oppilaat vastaavat aluksi usein sen, mitä ajattelevat, että heidän pitäisi vastata.
Opettaja valitsee helposti haastateltavaksesi koulussa hyvin pärjääviä ja sanavalmiita oppilaita. Jos voit, haastattele myös muita. Tee oppilaalle hänen ikätasolleen sopivia kysymyksiä, mutta suhtaudu häneen muuten kuin tavalliseen haastateltavaan. Sovi kuvauksista ja kuvausluvista mahdollisimman tarkasti.
Vinkit antoivat juttuun haastatellut toimittajat Anna Kivinen, Anu Heikkinen, Maija Aalto ja Hanna Terävä sekä rehtori Hilla Etelämäki.
Uusimmassa lehdessä
- Paikallismedia kytkee ihmiset yhteisöönsä. Alajärvelle muuttanut Jukka Vuorio huomasi tarttuvansa pikkukunnan uutisiin sitä painokkaammin, mitä synkemmältä maailma muussa mediassa näyttää.
- Yleisön luottamus täytyy ansaita yhä uudelleen
- Journalistin ohjeiden uudistusehdotukseen paljon kommentteja – ”On jätettävä tilaa myös journalismin houkuttelevuudelle”
- Palkaton sairauspäivä huolettaa – liitto ei hyväksy ehdotusta, jos sitä esitetään neuvotteluissa
