Pitkäaikaiseen velkavankeuteen ajautunut työssäkäyvä isä. Kouluttautunut maahanmuuttaja, jota kukaan ei halua palkata. Useampaa duunia puskeva pätkätyöläinen, jonka rahat eivät tahdo riittää ruokaan. Hyljeksitty transnuori. Terveytensä, työnsä, varallisuutensa, harrastuksensa ja ystävänsä menettänyt yksinäinen siivooja.
Miehensä äkillisesti menettänyt, keskiluokasta aika paljon alemmas yksinhuoltaja-freelanceriksi tipahtanut toimittaja.
Esimerkit ovat toimittaja Asta Lepän viime vuonna ilmestyneestä, Yle Areenasta edelleen löytyvästä radiosarjasta Asta Leppä ja Köyhä Suomi. Viimeinen niistä on Leppä itse. Hän on viime vuosina kirjoittanut ja puhunut köyhyydestä paljon sekä radio-ohjelmassaan että Ylelle kirjoittamissaan kolumneissa.
Köyhä Suomi -sarjastaan Leppä sai viime vuoden lopussa ihmisoikeusjärjestö Amnestyn Suomen osaston Kynttiläpalkinnon.
”Minua puhutteli aivan erityisesti transnuori Aaronin tarina”, Leppä kertoo.
”Olin haastattelun jälkeen monta päivää aivan järkyttynyt. Nuoren ihmisen ahdinko ja vaihtoehtojen vähyys vaivaavat mieltä vieläkin. Tuli voimaton olo, työ meni ihon alle. Jokainen haastateltavista tarvitsisi apua.”
Resepteissä käristetään kapriksia thaimaalaisessa kalakastikkeessa. Sisustusjuttujen perheet istuvat valkoisissa pellavavaatteissaan kalliilla sohvillaan. Köyhille tarjotaan ratkaisuksi, että sijoita ne kaljarahasi.
Asta Leppä, toimittaja
Lepän töissä toistuu ajatus köyhyyden intersektionaalisuudesta. Se tarkoittaa, että ihmisen asemaan yhteiskunnassa vaikuttavat monet tekijät luokkataustasta ihonväriin ja seksuaaliseen suuntautumiseen.
Haastateltaviksi valikoituneiden ihmisten tarinat osoittavat, miten moninaisista raoista yhteiskunnan turvaverkkojen läpi voi luiskahtaa.
Leppä on halunnut kertoa köyhyydestä omakohtaisesti – sen aiheuttamasta näköalattomuudesta, yksinäisyydestä, eristäytyneisyydestä ja edessä aukeavien mahdollisuuksien kaventumisesta.
Hän haastattelee syystä tai toisesta vähävaraisia ihmisiä näiden taustoista ja tilanteista. Tutkijoiden ja asiantuntijoiden kanssa puhutaan köyhyyteen ajavista yhteiskunnallisista rakenteista. Mutta myös tutkijoiden kanssa puhutaan näiden omista kokemuksista vähävaraisuudesta, ja myös köyhien kanssa pohditaan rakenteita.
”Omakohtainen tekotapa oli voimaannuttava”, Leppä sanoo.
”Minulla on voimakas oikeudenmukaisuuden taju, ja huomasin, että omienkin kokemusteni kautta minun on mahdollista kertoa päähänpotkituista. Oikeudentaju on kyllä vähän ylipullahtanutkin. Olen meuhkannut välillä myös kuvitelluista vääryyksistä.”
Suomalaisen köyhyyttä käsittelevän journalismin klassikkona voi pitää Hannu Karpoa.
Karpon tv-ohjelmissa nostettiin esiin vääryyttä kokeneita yksilöitä, joita yhteiskunta, byrokratia ja kasvottomat virkamiehet koittivat parhaansa mukaan nujertaa. Tarvittiin tilanteeseen ulkopuolelta tuleva sankarijournalisti, joka osoitti vääryydet ja lahjoitti rukkaset kaupan päälle.
2020-luvulla toimittaja ei enää laskeudu vähäosaisten pariin kuin laskuvarjojournalisti. Tai ei ainakaan pitäisi.
Tilastokeskuksen tuoreimman elinolotilaston mukaan 873 000 suomalaista oli vuonna 2019 köyhyys- ja syrjäytymisriskissä, siis 16 prosenttia väestöstä. Silti köyhät nähdään mediassa edelleen usein toisina. Toimittajat jalkautuvat ”rohkeasti” köyhille asuinalueille tutkimaan, ”josko täältäkin löytyisi jotakin arvokasta”. Säännöllisin väliajoin kummastellaan yhtäältä byrokratian aiheuttamia kannustinloukkuja, toisaalta sosiaalituilla eläviä.
Kun Helsingin Sanomat aloittaa uuden näyttävän lauantailiitteen, se suuntaa sen hyvätuloisille, ei vähävaraisille. Lehdet tehdään niille, joilla on varaa ostaa.
Asta Leppä putosi keskiluokasta, kun hänen lastensa isä kuoli yllättäen vuonna 2005. Hän jäi yksinhuoltajaksi ja lopetti päivätyönsä, jotta pystyisi hoitamaan lapsiaan. Perheen elättäminen freetoimittajana oli hankalaa, eikä entisestä elintasosta jäänyt paljoa jäljelle.
Vähävaraista elämää ehti kulua toistakymmentä vuotta ennen kuin köyhyys jalostui journalismin aiheeksi. Leppä pääsi mukaan Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saaren kokoamaan, Koneen Säätiön rahoittamaan poikkitieteelliseen ja -taiteelliseen tutkimushankkeeseen Kaksi Suomea – lisääntyykö eriarvoisuus.
”Koin sen suorastaan terapeuttiseksi”, Leppä sanoo.
”Elintasoni oli romahtanut. Yksinäisellä freelancetoimittajalla ei tosiaankaan ole rahaa kovin kalliisiin ruokiin, vaatteisiin tai harrastuksiin. Nyt pystyin yhtäkkiä sanoittamaan kokemuksiani, ja tutustuin köyhyyttä käsittelevään tutkimustietoon: opin näkemään myös eriarvoisuutta aiheuttavia yhteiskunnallisia rakenteita.”
Projektin tuoma asiantuntemus ja sen kautta löytynyt tekemisen palo poikivat myös Köyhä Suomi -sarjan. Usein Leppä voittaa haastateltaviensa luottamuksen juttelemalla omasta vähävaraisuudestaan. Musta huumori ja myötäeläminen ovat hänen vahvuuksiaan.
”Oma pienituloisuuteni on kosketuspinta, josta voi katsoa asioita sisältä päin, niin että tietää mistä puhuu. Haastateltavien kanssa oli monesti jonkinlainen ice breaker, että minäkin ostan Prismasta punalaputettuja tuotteita”, Leppä sanoo.
”Ja kerron jo haastattelua sopiessamme olevani yksinhuoltaja ja freelancer. Kyllä kuka tahansa ymmärtää, ettei silloin ole hirveästi millä mällätä. Minä sitä paitsi näytänkin köyhältä kuluneissa lumpuissani.”
Omakohtainen tunnejälki köyhyydestä ei toki itsessään riitä.
”Minulla on akateeminen koulutus. Olen henkisesti ja kulttuurisesti keskiluokkainen. Osaan sanoittaa
asioita lukijoille ja kuulijoille keskiluokkaiseen tapaan”, Leppä sanoo.
”Se on vähän sama juttu kuin lääkärissä. Osaan puhua oireistani. Osa köyhyyden mekanismia on se, että sitä asemoi itsensä jo valmiiksi alisteiseen asemaan, mutta tällaisella henkisesti keskiluokkaisella on toisenlaisia välineitä käytössä. Teen näitä ohjelmia ja kirjoitan juttujani myös keskiluokalle. Haluaisin, että myös he kuuntelevat.”
Asta Leppä sanoo suomalaisen köyhyysjournalismin monipuolistuneen viime vuosina. Anna-Stina Nykänen
tekee syväluotaavia, tarkkaa havainnointia, tutkimustietoa ja rakenteiden tajua yhdistäviä reportaaseja Helsingin Sanomien Sunnuntaihin. Myös Suomen Kuvalehti, Turun Sanomat, Long Play ja Lännen Median lehdet ovat kirjoittaneet köyhyydestä laadukkaasti, Leppä sanoo.
Samaan aikaan köyhyys on medialle vain aihe muiden joukossa. Moni muu journalismin laji voi aiheuttaa köyhälle osattomuuden tunnetta. Pohjimmiltaan media ihailee menestyjiä henkilöjutuissaan ja kirjoittaa matkailu-, ruoka- ja lifestyle-juttunsa hyväosaisille. Köyhäthän eivät lehtiä osta, Leppä sanoo.
”Resepteissä käristetään kapriksia thaimaalaisessa kalakastikkeessa. Sisustusjuttujen perheet istuvat valkoisissa pellavavaatteissaan kalliilla sohvillaan. Köyhille tarjotaan ratkaisuksi, että sijoita ne kaljarahasi. Ilmastonmuutostakin käsitellään paljolti ekologisina eli kalliina kulutusvalintoina. Ei minulla ole varaa ostaa jotain chiansiemeniä Ruohonjuuresta.”
Mediaa tehdään säännöllisissä töissä käyvälle keskiluokalle. Se pitää yllä vaadetta koko ajan kasvavasta elintasosta. Suhteelliseen köyhyyteen vajonneet tuntuvat itsensä yhä osattomammiksi, Leppä sanoo.
”Se taas voi aiheuttaa kaikenlaisia yhteiskunnallisiakin jännitteitä.”
Sosiaali- ja terveyspolitiikan professorin, Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaanin Juho Saaren näkökulmasta poliittista päätöksentekoa tai köyhyystilastoja koskevat jutut ovat yleensä laadukkaita.
”Toimittajilla on niissä jutuissa jo valmiiksi hyvin informaatiota, ja he haluavat tutkijalta lisätietoa tai uutta näkökulmaa”, hän kertoo.
”Toinen laji ovat sitten jutut, joissa haetaan vaikkapa leipäjonoihin, huumeidenkäyttäjiin tai mielenterveyskuntoutujiin liittyvää yhteiskunnallista kärjistämistä, siis että ’julkinen valta hylkää kansalaiset’.”
Median kolmas lähestymistapa on sukua edellisen populismille, mutta siinä syyllistetään valtion sijaan köyhiä.
”Se on moraalipaniikin lietsomista, yhden tai kahden sosiaaliturvan väärinkäyttäjän perusteella tehdään yleistyksiä sosiaalipummeista”, Saari sanoo.
Oma lukunsa ovat Saaren mukaan toimittajat, jotka soittavat köyhyystutkijalle vain vahvistaakseen omaa vahvaa ennakko-olettamustaan esimerkiksi ylivelkaantumisesta tai maahanmuuttajien asemasta.
Viides tapa kirjoittaa köyhyydestä on ”kollegiaalinen”, siis Anna-Stina Nykäsen tai Asta Lepän tapa: Juttua pallotellaan alun alkaenkin toimittajan ja tutkijan yhteistyönä, sekä haastatteluihin että esimerkiksi tilastodataan pohjautuen. Usein juttu toimii myös aineistonkeräyksen alustana.
”Ne ovat nautinnollisia keikkoja”, Saari sanoo.
Saaren mielestä Asta Leppä ja Köyhä Suomi on viime vuosien parhaita esimerkkejä köyhyyden onnistuneesta käsittelystä.
”Astan ohjelmahan on kuin yliopistokurssi”, Saari sanoo.
”Siinä on tietoa niin paljon. Tutkija toisensa jälkeen kertoo parhaansa mukaan köyhyyden syistä.”
Saari itse sanoo lähtökohtaisesti vastaavansa tai hoitavansa jonkun vastaamaan kyselyihin, oli näkökulma edellä mainituista mikä tahansa.
”Jos vaihtoehdot ovat ne, että tehdään jo aika moneen kertaan tehty juttu leipäjonoista tai että ei tehdä ollenkaan, niin ajattelen, että ilmiö tarvitsee kaiken näkyvyyden.”
Meistä tutkijoista suurin osa lukee työpöydän ääressä asiakirjoja ja laskee numeroita. Toimittajat sentään käyvät leipäjonoissa.
Juho Saari, Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori
Ja kyselyitähän tulee. Saari sanoo saavansa niin paljon kommenttipyyntöjä, että ohjaa neljä viidestä toimittajasta tiedekunnan muun henkilökunnan puoleen.
Köyhyysjournalismin sokeista pisteistä Saari mainitsee erityisryhmien, kuten vankien, köyhyyden ja ”lähiöiden miehet”. Jälkimmäisiä ei tosin oikein tavoita tutkimuskaan. He eivät vastaa kyselyihin.
”Siis sellaiset 30 – 50-vuotiaat miehet, jotka jäävät lähiöihin eivätkä liiku sieltä oikein mihinkään. Vain rekistereistä nähdään, että heillä ei ole tuloja”, Saari sanoo.
Saari kertoo luennoineensa muutaman kymmenen helsinkiläisjournalistin ryhmälle ja kysyneensä, moniko on käynyt Jakomäessä. Yksi käsi nousi, Saari sanoo, ja hänkin oli käynyt juttukeikalla. Voi olla ongelma, jos kaupunginosien ilmiöistä kirjoittava ei tunne aluetta.
Silti journalismi ei Suomessa katso köyhyyttä alaspäin, Saari sanoo.
”Ei ainakaan meihin tutkijoihin verrattuna. Meistä suurin osa lukee työpöydän ääressä asiakirjoja ja laskee numeroita. Toimittajat sentään käyvät leipäjonoissa.”
Voiman päätoimittajana tammikuussa aloittanut Emilia Kukkala suhtautuu ammattikuntaansa Saarta kriittisemmin. Kukkalan ja toimittaja Pontus Purokurun vuonna 2016 ilmestynyt pamfletti Luokkavallan vahtikoirat kysyi alaotsikossaan, miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä.
Kukkalan ja Purokurun tekstissä keskiluokkaisen laiskanpulskeat arvot sisäistänyt valtamedia kohtelee vallanpitäjiä ja menestyjiä säyseän lempeästi, kun taas köyhiä syyllistetään, heidän ongelmiaan vähätellään ja perustulon tapaisille ratkaisuille tuhahdetaan.
Kuusi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Kukkala sanoo seisovansa sanojensa takana. Valtamedia on parantanut suhtautumistaan köyhiin korkeintaan hiukan.
”Totta kai on hyviä juttuja, kuten vaikkapa Hesarin tiedesivujen äskettäinen juttu katastrofien sosiologiasta
– jonka mukaan ennen kaikkea tavallinen kansa käyttäytyy katastrofitilanteissa järkevästi ja epäitsekkäästi. Mutta valtamedian suhtautumisessa köyhiin en kyllä kokonaisuutena näe suurta parannusta”, Kukkala sanoo.
Suurin ongelma on se, että media ei ymmärrä köyhyyden kokonaisvaltaisuutta, Kukkala sanoo. Köyhyys ei ole pieleen menneitä valintoja, vaan elämänmittainen olotila.
”Se on myös sukupolvia ylittävä tila. On ihmisryhmiä, jotka elävät koko elämänsä köyhyydessä, ja heidän lapsensa perivät sen aseman myös. Ei media tunnista tällaisen toisen todellisuuden olemassaoloa, todellisuuden, jossa on normaalia käydä leipäjonossa”, Kukkala sanoo.
”Köyhyys nähdään edelleen joillekin ihmisille tapahtuneena onnettomuutena tai häiriönä, vaikka eihän se ole mikään onnettomuus eikä häiriö. Se on väistämätön seuraus Suomessa harjoitetusta talous- ja sosiaalipolitiikasta ja vallitsevasta talousjärjestelmästä.”
Köyhät typistetään mediassa tyypeiksi, jotka esittävät köyhyyttä. Kun he pääsevät mediassa ääneen, he pääsevät kertomaan omasta köyhyydestään, eivät muusta.
Köyhyys nähdään edelleen joillekin ihmisille tapahtuneena onnettomuutena tai häiriönä.
Emilia Kukkala, Voiman päätoimittaja
Kukkala kertoo olleensa taannoin pitämässä kirjoittajakoulutusta päihteiden käyttäjien etuja ajaneessa Lumme-yhdistyksessä. Kohtaaminen herätti monenlaisia ajatuksia, Kukkala sanoo.
”Porukka oli todella kiinnostunutta, innokasta ja motivoitunutta. Keskustelimme paljon muustakin kuin kirjoittamisesta, ja monet olivat esimerkiksi ympäristöstä ja ekokatastrofista huolissaan tasolla, johon julkinen keskustelu on alkanut vasta ihan viime aikoina herätä. Mitenkään köyhyyttä romantisoimatta, pidin sitä osoituksena sellaisesta tarkasta sivustakatsojan perspektiivistä, jota syrjään työnnetyillä ryhmillä joskus on.”
Köyhyysjournalismin kääntöpuoli ovat jutut menestyneistä, rikastuneista. Menestysjournalismi on journalismia köyhistä samalla tavalla kuin menestyjiä palvova talousjärjestelmä tuottaa omat köyhänsä.
”Nämä asiat ovat tosi tiiviisti kytköksissä. Meillä ei ole voittajia, jos ei ole häviäjiä.”
”Levittämällä ajatusta, että kuka tahansa voi esimerkiksi sijoittamalla menestyä, vastuu kaadetaan yksilön niskaan rakenteellisista asioista, joihin hän ei voinut vaikuttaa, ikään kuin se olisi kenen tahansa valittavissa, että tuleeko toimeen.”
Laadukasta köyhyysjournalismia palkitaan vuosittain EAPN -järjestön (European Anti Poverty Network) Kunnioittavasti köyhyydestä -palkinnoilla. Viime vuoden joulukuussa palkinnon voitti Long Playssa julkaistu,
kirjailija Katja Raunion omaelämäkerrallinen essee Köyhän perheen lapsi.
Raunion teksti ei ole lähiököyhyyteen laskeutuvaa laskuvarjojournalismia.
Rauniolle köyhyys on ollut huolta äidistä, syyllisyyttä siitä, että tämä näkee nälkää lasten puolesta. Se on tuskailua seurakuntaretken osallistumismaksun kanssa, ja kaventuneita harrastusmahdollisuuksia. Edes köyhien kaikki valinnat eivät ole vastuullisia: köyhyys on myös palkkapäivien överiherkkupusseja.
Marie Antoinetten lausumaksi kreditoitu ”Jos heillä ei ole leipää, syökööt sitten leivoksia”, konkretisoituu, kun Raunio pestautuu puoleksi vuodeksi vapaaehtoistyöhön leipäjonoon. Lahjoituksia tekevät myös leipomot ja Stockan herkku.
”On toki hauskaa, että kaikista köyhimmät pääsevät osallisiksi luksustuotteista”, Raunio kirjoittaa.
Toisaalta köyhien on ”jonotettava saadakseen sitä, mitä rikkaiden pöydiltä sattuu putoamaan”. Kuten leivoksia.
Kirjoittaminen omasta lapsuudesta ei ollut mukavaa, Raunio sanoo.
”Romaanien kirjoittaminen on pääasiassa nautinnollista, mutta tämä oli vaikea aihe. Tuntui, että olen jotenkin velkaa tekstissä käsitellyille ihmisille”, Raunio kertoo.
”Olin asettanut itselleni kovat paineet, ja tunsin epävarmuutta, että meneekö kaikki oikein.”
Raunio sanoo ilahtuneensa Kunnioittavasti köyhyydestä -palkinnostaan ennen kaikkea siksi, että palkintoraadissa on köyhyyttä itsekin kokeneita ihmisiä.
”Köyhistä on niin paljon epäkunnioittavaa puhetta, että olin huolissani, ovatko tekstini sävyt oikein.”
Raunion mukaan köyhät ovat mediassa liiaksi kohde, ja liian vähän äänessä. Omaelämäkerrallinen journalismi on yksi keino rikkoa tätä käytäntöä.
”Toki tällaisen jutun julkaiseminen tuottaa yhdenlaistaan häpeää: että on kertonut liikaa itsestään ja perheenjäsenistään, ikään kuin paljastunut.”
Kun Asta Leppä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa työskenteli Annassa, hän kirjoitti muun muassa elokuvabisneksen tähtiloistosta, ihaili menestyjiä ja ”kasvoi tietynlaiseen elitismiin”.
Nyt hän sanoo, että tavallisten ihmisten jututtaminen on sekä helpompaa että antoisempaa.
”En siedä paskanjauhantaa, en osaa jutella niitä näitä hotelliaamiaisista tai erilaisista viinilaaduista. Köyhän Suomen haastateltavat olivat helpompia kuin kyyniset, epäluuloiset julkkikset. Heillä oli tarve puhua ja rohkeutta avata sielunsa”, Leppä sanoo.
”Lähtökohtani oli, että haastateltavien ei todellakaan tarvitse olla mediakelpoisia, ei tarvitse osata puhua hienosti ja sujuvasti, saa taistella löytääkseen oikeat sanat.”
Leppä sanoo, että pimentoon jäävät aiheet kiinnostavat jatkossakin.
”Minua huvittaisi perehtyä paremmin siihen, miten asuinpaikka vaikuttaa Suomessa elinoloihin. Siinä olisi uuden sarjan paikka”, Raisioon Helsingistä jo vuonna 2005 muuttanut Leppä sanoo.
”Pääkaupunkiseudulla ja maakunnissa elämisen ero on valtava.”
Uusimmassa lehdessä
- Paikallismedia kytkee ihmiset yhteisöönsä. Alajärvelle muuttanut Jukka Vuorio huomasi tarttuvansa pikkukunnan uutisiin sitä painokkaammin, mitä synkemmältä maailma muussa mediassa näyttää.
- Yleisön luottamus täytyy ansaita yhä uudelleen
- Journalistin ohjeiden uudistusehdotukseen paljon kommentteja – ”On jätettävä tilaa myös journalismin houkuttelevuudelle”
- Palkaton sairauspäivä huolettaa – liitto ei hyväksy ehdotusta, jos sitä esitetään neuvotteluissa
