Olennainen asiavirhe on korjattava viipymättä ja niin, että se tavoittaa mahdollisimman kattavasti virheellistä tietoa saaneen yleisön.
Näin alkaa Journalistin ohjeiden kohta 20.
Käytännössä ”mahdollisimman kattavasti” tarkoittaa printissä yleensä kahden tai kolmen virkkeen pätkää sivun alareunassa tai lehden loppupäässä mainosten ja mielipidekirjoitusten seassa.
Verkossa virheellistä tietoa saanut yleisö tavoitetaan samanlaisella lyhyellä toteamuksella oikaistun jutun lopussa. Lukijathan tunnetusti väijyvät kertaalleen lukemiaan juttuja mahdollisten oikaisujen varalta.
Oikaisun kirjoittaminen hävettää minua aina. Ei siksi, että kuvittelisin olevani erehtymätön, vaan siksi, että yleensä virheet olisivat olleet vältettävissä. Olen siis ollut huolimaton.
Vielä enemmän hävettäisi jättää virheet korjaamatta. Uskon, että näin ajattelee valtaosa meistä toimittajista. Mutta miksi yhä edelleen piilotamme virheemme niin, että lukijamme eivät niistä luultavasti ikinä kuule?
Lukijatkin ovat huomanneet huonot tapamme. Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Eero Hyvönen kertoi Journalistille helmikuussa, että Journalistin ohjeiden uudistamista pohtiva työryhmä on saanut ylivoimaisesti eniten uudistustoiveita juuri kohtaan 20.
Harhaanjohtava ja tarkoitushakuinen mediakritiikki on tänä vuonna kukoistanut. Sen sijaan, että poliitikot ja muut vaikuttajat häpeäisivät virheitään, he ovat peitelleet niitä syyttämällä mediaa. Vaikka jutun virhe olisi miten pieni tai viaton, sitä saatetaan käyttää osoituksena siitä, miten räikeästi media valehtelee.
Valtaosa suomalaisista luottaa tiedotusvälineisiin, kyselyistä ja muotoiluista riippuen noin kaksi kolmesta. Meidän tulee tehdä kaikkemme säilyttääksemme heidän luottamuksensa.
Meidän pitää kertoa avoimesti, että teemme virheitä – mutta myös näyttää, että korjaamme ne nöyrästi ja vilpittömästi. Tätä trollit, populistit ja propagandistit eivät tee, ja juuri siksi meidän täytyy toimia niin. Meidän pitää nähdä vaivaa, jotta lukijat saavat varmasti kuulla virheistämme.
Printtilehdissä oikaisupalsta tulisi siirtää premi- tai pääkirjoitusaukeamalle. Ei sentään pääkirjoituksen tilalle, mutta mahdollisimman näkyvälle paikalle.
Oikaisujen pitäisi myös olla riittävän pitkiä. Sellaisia, että lukija ymmärtää vanhoja lehtiä kaivelemattakin, minkälaista virhettä ollaan korjaamassa ja minkälaisen jutun yhteydessä virhe on esiintynyt.
Oikaisussa voisi myös kertoa, vaikuttiko virhe juttuun kokonaisuutena. Veikö virhe pohjan koko jutulta vai oliko kyse vain yksityiskohdasta?
Verkkolehden etusivulla oikaisupalsta pitäisi nostaa kiinteänä elementtinä esimerkiksi luetuimpien juttujen sivupalkin yläpuolelle, tai edes alapuolelle.
Etusivun linkki kiinteälle oikaisupalstalle löytyy esimerkiksi The New York Timesilta, tosin sielläkin vain sivun alalaidasta. Lisäksi uutissovelluksiin voisi ohjelmoida toiminnon, jolla lukija saa halutessaan ilmoituksen, jos hänen aiemmin lukemaansa juttua on korjattu.
Ehdotuksiin liittyy toki kaikenlaisia käytännön ongelmia lähtien taitosta ja turhista sovellushälytyksistä, mutta ne ovat ratkaistavissa.
Virheitä tulee jatkossakin, ja niiden tajuaminen tekee aina kipeää, mutta oikaisukäytännöistä voisi rakentaa kokonaisuuden, jota ei journalistina tarvitsisi hävetä.
Hyvä on myös pitää mielessä, että oikaisu ei ole ikinä vain yksilön häpeä. Tuntemattoman sotilaan ”Koskisen Viljoja” ja Nazisin taisteluja voi sattua jokaiselle. Se, että ne pääsevät lehteen tai lähetykseen asti, kertoo aina koko toimitusprosessin pettämisestä.
Tuomo Tamminen
- 43-vuotias tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
- Talous & Yhteiskunta -lehden freelancetuottaja.
- Työskennellyt muun muassa Aviisin, Yliopistolaisen ja Acatiimin päätoimittajana.
- Perustajaosakas Mediakoulutus Päärata Oy:ssä.
- Kirjoittanut tietokirjat Jälleenrakentajien lapset (Gaudeamus 2017) ja Leikitäänkö? (Gaudeamus 2022) yhdessä Antti Malisen kanssa. Valmistelee tietokirjaa koulukiusaamisen historiasta.
- Asuu Hämeenlinnassa. Opiskellut tiedotusoppia Tampereen yliopistossa.
