Kerttu Kotakorpi toivoo
”Mielenosoittajat sotkivat eduskuntatalon.”
”Eduskuntatalo töhrittiin.”
”Eduskuntatalon pylväät töhrittiin.”
Kerttu Kotakorpi huokaisee sarkastisesti esitellessään lehti-otsikoita Helsingin Lasipalatsin Bio Rex -salin lavalla. Hän on tullut satavuotiasta Journalistia juhlistavaan Journalistin päivään kertomaan, mikä suomalaisessa ilmastojournalismissa on pielessä.
Jutut käsittelevät Elokapinan ja ruotsalaisen Återställ Våtmarker -ryhmän iskua, jossa eduskuntatalon pylväät värjättiin maalilla verenpunaisiksi.
Mielenosoittajien viesti jäi otsikoissa piiloon. Iskulla kritisoitiin nykyisin Neova-nimellä toimivan, suomalaisen valtionyhtiö Vapon osuutta turvetuotannossa Ruotsissa.
Olisiko asia ollut tärkeämpi kuin pylväät, Kotakorpi kysyy.
Yleisö koostuu journalisteista, mutta useimpia Kotakorven suorasukainen tyyli naurattaa. Mediakritiikki tuntuu tervetulleelta.
Muutamaa viikkoa myöhemmin Kotakorpi istuu Yleis-radion Mediatalon neuvotteluhuoneessa. Hän tunnustaa arvostelleensa esityksessään median kirjoittelua osin ohueltakin pohjalta. Ajatuksena oli kertoa, miten media voisi tehdä mieleenpainuvampaa ja vaikuttavampaa journalismia ilmastonmuutoksesta: mitä media tällä hetkellä tekee ja mitä sen pitäisi tehdä.
”Mutta niistä mielenosoitusjutuista en oikeastaan ollut lukenut muuta kuin otsikot”, hän nauraa.
”Näinhän journalismia arvostellaan. Näin otsikon, ja olipa paska juttu!”
Elokapina ja Återställ Våtmarker saivat kyllä ilmastoviestinsä läpi mediassa, Kotakorpi myöntää nyt.
”Kyllähän turvetuotannon eettisyyttä pohdittiin lopulta aika paljon.”
Ilmastonmuutoksesta raportoiminen on Kerttu Kotakorvelle sydämen asia. Hän lopetti viime elokuussa 15 vuotta kestäneen työrupeamansa Yleisradion meteorologina.
Nyt Kotakorpi työskentelee Ylen luontotoimituksessa. Uusi pesti antaa mahdollisuuden kertoa suomalaisille planeetan hätätilasta huomattavasti suoremmin, journalistisemmin.
Elokuun lopussa Yle Areenaan ilmestyi kuusiosainen, toimittaja Markku Sipin kanssa tehty reportaasisarja Kerttu ja Markku – Toivoa etsimässä. Sarja kertoo maailman tilasta monipolvisesti mutta konkreettisesti, sekä henkilökohtaisella että systeemitasolla. Kotakorpi ja Sipi työskentelivät sarjan parissa puolentoista vuoden ajan ennen uutista Kotakorven uudesta työstä.
Toivoa etsimässä on yksi vastaus Kotakorven omaan kysymykseen, millaista ilmastonmuutosta käsittelevä journalismi voisi olla. Kotakorven ja Sipin journalismi on kaunistelematonta, mutta kaikkea muuta kuin toivotonta. Toivoa etsitään ja myös löydetään, vaikkei se aina ole helppoa.
Tekijät halusivat rajata ohjelmasta pois sellaiset usein mediassa esiin nostetut teknologiset innovaatiot, joiden toteutuminen on vuosikymmenten päässä tai kaiken kaikkiaan epävarmaa, esimerkiksi vetytalouden. He halusivat kertoa asioista, joihin voi kiinnittää toivonsa nyt eikä viidentoista vuoden päästä.
Ohjelmaa katsoessa ei jää epäselväksi, miksi Kotakorpi vaihtoi meteorologin työt ilmastoreportterin hommiin.
”Tämä on mielestäni kaikista tärkeintä”, Kotakorpi sanoi ohjelmasarjan aiheesta Iltalehden haastattelussa.
Toivoa etsimässä-sarjan ilmestymisen jälkeen on tapahtunut paljon sellaista, joka ei kuitenkaan anna syytä toivoon.
Donald Trump on valittu uudelleen Yhdysvaltain presidentiksi. Hän aikoo presidenttikautensa aikana jarruttaa ilmastonmuutoksen vastaisia toimia niin paljon kuin pystyy, ja pystyyhän hän.
Bakun ilmastokokous COP29 päättyi ilman suuria läpimurtoja. Rikkaat maat rahoittavat kehittyvien maiden ilmastotoimia jatkossakin, mutta eivät arvioiden mukaan läheskään riittävästi.
Maapallo lämpenee, eivätkä päättäjät halua tehdä tarpeeksi.
Luontokato etenee. Edes raakkujen jyrääminen metsäpuroon ei tunnu millään lailla poikkeukselliselta esimerkiltä suomalaisten ”erityisestä luontosuhteesta”.
Espanja palaa ja tulvii.
Suomessa hallitus on saanut eduskunnan hyväksymään Yleä koskevat massiiviset leikkaukset, joiden seurauksena sadat yleläiset menettävät työpaikkansa. Sen seurauksena suomalaiset todennäköisesti saavat aiempaa vähemmän tärkeää tietoa.
Ylen myllerrykset ovat vaikuttaneet myös juuri uudessa toimituksessa aloittaneen Kotakorven työhön.
”Syksyn aikana olisi ollut varmaan tarkoitus suunnitella jotain uutta”, hän sanoo.
”Mutta tämä on melko hankala aika miettiä sellaista. Olemme toivoneet, että Toivoa etsimässä saisi jossain muodossa jatkoa. Varmaan saakin, mutta nyt ei voi tietää missä muodossa.”
Marraskuussa Suomen Kuvalehti julkaisi Kotakorven laajan haastattelun, jossa hän kritisoi suorin sanoin muun muassa suomalaisen maataloustukijärjestelmän vaikutusta ruoantuotannon lihavoittoisuuteen. Jutusta tehdyn Facebook-julkaisun kommentit ovat täynnä öyhötystä ja tytöttelyä.
”Kerttu on huomannut Ylen elättinä mistä rahaa saa”, eräs kommentoija arveli.
”Ymmärtääkö nämä kerttulit, että ihmisten on syötävä”, taivasteli toinen.
”Kotakorpi pois telkusta”, toivoi kolmas.
Toivoa etsimässä on Kotakorven mukaan kuitenkin otettu hyvin vastaan myös sosiaalisessa mediassa. Hän kertoo etsimällä etsineensä somesta negatiivista palautetta – koko lailla turhaan.
”Sarja on koskettanut monia”, hän sanoo.
Jopa ilmastonmuutosteemoista eri lailla ajattelevat ovat kiittäneet sarjaa avaavaksi ja oivaltavaksi, Kotakorpi hämmästelee.
”Toivon ja omien tunteidemme esiin tuominen ovat ilmeisesti koskettaneet monia”, hän sanoo.
”Siitä kiitos ohjaaja Gitte Enjalalle, joka pakotti meidät näyttämään tunteitamme ja vei ohjelman visuaalista puolta lifestyle-kuvaston suuntaan.”
Varsinkin Markku Sipi näyttää sarjassa tunteensa avoimesti. Läsnä ovat niin itku kuin riemukin – jälkimmäinen mieleenpainuvimmin Dubain viimevuotisen ilmastokokouksen saavutuksiin liittyen. Dubain osallistujamaat sitoutuivat nollaamaan hiilipäästönsä vuoteen 2050 mennessä.
”Tunteiden näyttäminen oli ohjelmaa tehdessä vaikeinta”, Kotakorpi sanoo.
”Enhän minä ole sellaiseen meteorologiroolissani tottunut. Mutta ajattelemme, että tunteet saavat muutoksia aikaan ihmisissä, ei aina pelkkä tieto.”
Tästä hän pääsee ilmastojournalismin puutteisiin. Tunteet ovat siinä läsnä harvoin, Kotakorpi sanoo. Ero esimerkiksi Ukrainan sotaa tai muutama vuosi sitten koronakriisiä koskeneeseen uutisointiin on Kotakorven mukaan dramaattinen.
Näiden kriisien yhteydessä on kirjoitettu paljon myös siitä, miten lamaannuttavien ja masentavien uutisten kanssa voi tulla toimeen ja pärjätä.
Kotakorpi kohottaa äänensä puolittaiseen huutoon.
”Missä on tämmöinen keskustelu ilmastonmuutoksesta”, hän kysyy.
”Silloin kun sitä on, se keskittyy helposti nuoriin ja on otteeltaan holhoavaa, ikään kuin heidän ahdistuksensa olisi jotenkin väärin.”
Sotaan liittyen on sallitumpaa sanoa, että ahdistus on luonnollista ja yleistä, Kotakorpi väittää.
Erityisesti Ukrainan sota myös usein jyrää yhtä lailla tärkeät ilmastoaiheet uutisagendalta. Onko Putinin ja sodan uhka myyvempi siksi, että se on ajallisesti välittömämpi? Venäjä voisi kai teoriassa iskeä Suomeen koska vain. Ilmastonmuutos taas on vuosikymmenten mittainen hidas prosessi.
”Niin. Vaikka näkyyhän ilmastonmuutoskin koko ajan. Ehkä se vaatii aina jonkin konkreettisen katastrofitulvan tullakseen huomatuksi”, Kotakorpi sanoo.
Kotakorpi kertoo haaveilleensa yleistajuisesta, koko kansan ilmastonmuutosohjelmasta jo noin vuodesta 2016 alkaen. Toimittaja Markku Sipin tavattuaan hänen ajatuksensa konkretisoitui.
”Oli Markun ajatus, että tämän pitää olla Hyvät uutiset. Kukaan ei jaksa epätoivon saarnaamista.”
Muun muassa opettajat ovat kiittäneet sarjaa nuorille sopivaksi. Moni nuori taas kertoo vanhempiensa havahtuneen puhumaan ilmastonmuutoksesta uudella tavalla, Kotakorpi sanoo.
”Nämä ovat ehkä eniten vau-juttuja, mitä ohjelman-tekijänä voi saada aikaan.”
Kotakorpi korostaa pitävänsä suomalaista ilmastojournalismia laadukkaana: sen tehtävä on nimenomaan tuoda esiin tilanteen epätoivoisuus.
Toivoa etsimässä on tarkoitettu omaksi, positiivisemmaksi osatotuudekseen katastrofiuutisten rinnalle, hän sanoo. Kotakorven mukaan on yhtä lailla totta, että toivoa on.
”Meidän ohjelmamme systeemitason hitaat muutokset eivät sovi uutismaailmaan niin hyvin, mutta halusimme tuoda omalta osaltamme niitäkin esiin”, Kotakorpi sanoo.
”Ehkä osa ihmisistä voi kokea ilmastotematiikan näin käsiteltynä enemmän omakseen.”
Kotakorpi myöntää, ettei toivon etsiminen ollut ohjelman teon aikanakaan aina helppoa.
”Olen tainnut sanoa tämän syksyn aikana aika moneen kertaan, että onneksi emme tee tätä juuri nyt. Pelkäsimme kyllä sarjaa tehdessämmekin, että millaiseen maailmaan se ilmestyy.”
Esimerkiksi merten tilaa käsittelevässä jaksossa Kohtalonkysymys edes Kotakorpi ja Sipi eivät aina oikein löydä toivoa. ”Näyttää siltä, ettei merten lämpenemistä voi enää pysäyttää”, Sipi sanoo jakson alussa.
Hän näyttää olevan purskahtamaisillaan itkuun.
”Kyllä me mietimme, että toteutuuko palvelulupauksemme, jos tämä jakso on tämmöinen”, Kotakorpi sanoo.
Vuoden 2024 YK:n ilmastoraportin mukaan maailma on jo nyt peruuttamattoman katastrofin kynnyksellä. Ilmastonmuutoksen seuraukset iskevät maapallolla ennen pitkää jokaiseen. Merten pintalämpö ja globaalit lämpötilat nousevat ennätysvauhtia. Jäätiköt sulavat silmiemme edessä ja metsäkato etenee.
Kotakorpi kieltäytyy näkemästä näitä uutisia tai esimerkiksi Trumpin uudelleenvalintaa kuoliniskuna ilmastonmuutoksen vastaiselle kamppailulle. Kamppailua on pakko jaksaa puskea eteenpäin tämänkin lisätaakan kanssa. Kotakorven mielestä olisi hyvä, jos toivo ja katastrofiuutiset osattaisiin lomittaa mediassa. Ilmastoraportin julkistus lokakuussa olisi voinut olla siihen hyvä hetki.
”Siinähän on lueteltu myös joukko ratkaisuehdotuksia, joiden avulla lämpenemistä voitaisiin edelleen hillitä ja pahimpia skenaarioita välttää. Raportin ilmestyminen on hyvä kohta medialle kysyä, mitä meillä Suomessa tehdään tämän eteen.”
Mitä muuta ilmastojournalismista sitten voisi muuttaa?
Kotakorpi haluaisi journalistien miettivän jok’ikisen aiheen ja jokaisen jutun kohdalla, olisiko aiheeseen myös joku ilmastokulma. Ilmastonmuutos pitäisi toisin sanoen tehdä entistäkin näkyvämmäksi, koko ajan kaikessa.
Se voi kuulostaa rajulta.
Toisaalta onko se peruuttamattoman globaalin katastrofin äärellä lainkaan liian rajua?
Suomessa kyllä tehdään paljon ja laadukkaita ilmastojuttuja, Kotakorpi sanoo. Ongelma on, että juttuja lukevat lähinnä ne, joita aihe jo valmiiksi kiinnostaa.
”En tiedä, miten hyvin me siinä onnistuimme, mutta halusimme sarjallamme tavoittaa ihmiset, jotka eivät ole kiinnostuneita, joiden mielestä tällä ei ole väliä, joita ei kerta kaikkiaan kiinnosta.”
Samalla logiikalla ilmastoaspektin pitäisi olla läsnä matkailujournalismissa, ruokajutuissa ja lifestylessa.
”Se ei vaadi paljoa. Maininnan, että tällainen vaikutus tällä toiminnalla on”, Kotakorpi sanoo.
”Kysytään vaikka matkailuyrittäjältä, mitä asiakkaanne ajattelevat päästöistänne. Ymmärrän tietysti, että on helpompi soittaa siivousliikkeelle ja kysyä, paljonko pylväiden puhdistaminen maksaa, kuin kysyä paljonko soiden käyttö pilaa vesistöjä.”
Käykö tällainen sitten lukijan kannalta liian raskaaksi?
”Voi olla, mutta saa käydäkin. Ainahan journalismissa on ajateltu niin, että pitää kertoa sellaisistakin asioista, jotka voivat monen mielestä tuntua tylsiltä, siksi koska ne asiat ovat tärkeitä. Vaikka jotkut kunnallisvaalit”, Kotakorpi sanoo.
Medialla olisi Kotakorven mielestä paljon korjattavaa. Hänen havaintonsa on, että ihmisiä ahdistaa ja jopa lamaannuttaa tiedotusvälineiden perusteellinen ristiriitaisuus.
Yhtäältä ilmastohuolta pidetään esillä, se on uutinen ja kaikkien mielestä tärkeää.
Toisaalta samaan aikaan kannustetaan tienaamaan ja kuluttamaan enemmän, hankkimaan uusia ja kalliita asioita ja matkustamaan kauas.
”Miten pystyisimme mediassakin luomaan yhdessä uudenlaisia normeja, että mikä on tavoiteltavaa?” Kotakorpi kysyy.
”Voisivatko sellaisia asioita olla stressittömyys tai se, että on aikaa olla perheen kanssa? Rauhallinen elämä? Talouskasvu on ollut yhteiskunnallista keskustelua hallitseva raami niin pitkään. Minusta ympäristön kantokyky on paljon selkeämpi raami.”
Kotakorpi sanoo omistautuneensa juuri suomalaisten herättelyyn. Eikö sitten ole turhauttavaa herätellä juuri suomalaisia, pienen kielialueen kansaa globaalin valtavan ongelman ratkaisuun? Että joutuu toimimaan näin pienessä lokerossa?
”Kaikki muu turhauttaa, mutta ei tuo. Meidän suomalaisten on tärkeää tajuta, että voisimme tehdä enemmän.”
Kotakorpi toivoo median pitävän aktiivisesti esillä sitä, miten juuri suomalaiset päättäjät selviävät ilmastonmuutoksen kanssa. Mitä he tekevät? Mitä he jättävät tekemättä? Täyttääkö Suomi kansainväliset velvollisuutensa?
”Sen kautta on synnytettävissä ymmärrys siitä, että ei Suomi todellakaan ole vielä tehnyt kaikkea voitavaansa, ja ymmärrys siitä, mikä on vaikuttava toimi juuri tässä ajassa ja mikä ei.”
Kotakorven haaveissa media ottaisi mahdollisimman erimielisiä ihmisiä keskustelemaan saman pöydän ääreen – ei kuitenkaan klassiseen huutoväittelyyn, vaan etsimään vaikkapa ilmastotoimenpiteitä, joista ovatkin samaa mieltä.
”Sellaisia vaalikeskustelujenkin pitäisi olla: Etsi joku, joka on kanssasi mahdollisimman eri mieltä ja saavuta hänen kanssaan yksimielisyys jostakin. Politiikka on kompromissien tekemistä.”
Moni on sitä mieltä, että journalismin ei pitäisi aina tyytyä klassiseen puolueettoman raportoijan rooliin – ei silloin, kun puhutaan planeetan tulevaisuudesta, ihmisoikeuksien toteutumisesta, eläinoikeuksista, Gazan kansanmurhasta tai yhtä hyvin fasismin noususta.
Pitäisikö median olla näin valtavissa kysymyksissä sittenkin enemmän mieltä, enemmän osapuoli, enemmän aktivisti?
Kotakorpi pitää kysymystä vaikeana.
”Olen ilmasto- ja luontojournalisti, mutta en saa olla aktivisti. Näen, että faktat voivat puhua puolestaan. Sillä on kuitenkin suuri merkitys, miten mediassa esimerkiksi puhutaan ympäristöaktivistien tavoitteista. Ja sillä, kyseenalaistetaanko mediassa Suomen ’kunnianhimoista’ ilmastopolitiikkaa.”
Tällainen kyseenalaistaminen vaatii tietysti toimituksilta suurta perehtyneisyyttä.
”Ajatustyötä vaatii myös sen vanhan puhetavan kyseenalaistaminen, että talous on aina järjen ääni ja muu haihattelua.”
Uusimmassa lehdessä
- Kerttu Kotakorpi toivoo ilmastojournalismin uskovan parempaan, vaikka se on vaikeaa
- Puoluekannatuskyselyt selvittävät suomenkielisten mielipiteitä, vaikka Suomessa asuu jo 600 000 vähemmistökielistä
- Hallituksen heikennykset työehtoihin luovat painetta tes-pöytiin
- Journalismin pitää kertoa, miten elää rikkinäisessä maailmassa
