Mielenterveyttä käsittelevä journalismi harhauttaa uskomaan, että diagnoosi korjaa kärsimyksen, väittää Roosa Savo

Jenni, 25, itki päivittäin vessassa, kunnes syyksi paljastui paniikkihäiriö – ”Vihdoin ymmärsin, mikä minua vaivaa”.

Esimerkki on keksitty, mutta moni ­lukija on todennäköisesti törmännyt vastaaviin otsikoihin.

Hanna pelkäsi mielensä pettäneen, kunnes sai selityksen ahdistavalle ilmiölle.

Elinikäisen ahdistuksen selitti diagnoosi, jonka moni aikuinen nyt haluaa.

Laskujen maksaminen oli Henrille mahdotonta – sitten hän ymmärsi, mistä kaikki johtuu.

Jutuissa kerrotaan, milloin haastateltavan oireet alkoivat, miten hän kamppaili niiden kanssa ja kuinka hän ­lopulta pääsi lääkärille ja sai diagnoosin. Vihdoin selitys kaikelle! Lääkitys, terapia. Juttu loppuu siihen, kun haastateltava palaa työpaikalleen valmiina tahkoamaan työtunteja.

Media rakentaa käsitystämme siitä, mitä terveys ja sairaus ovat. Kun pohdimme pääkirjoituksissa, mistä nuorten mielenterveyskriisi johtuu, meidän kannattaa pysähtyä myös miettimään, minkälaista kuvaa luomme siitä itse: mitä kaikkea ”mielenterveys” on ja mitä se ei ole?

Väitän, että diagnoosit ovat mediassa liian usein mielenterveysongelmien syy, joskus jopa niiden ratkaisu.

---

Psykiatri Jani Kajanoja ja psykologi Jussi Valtonen ovat nähneet mediassa toistuvasti tarinoita, joissa diagnooseilla on ihmeellistä valtaa.

Kesällä julkaistussa, kansainvälisten terveysorganisaatioiden viestintää käsittelevässä tutkimuksessaan he huomasivat, että jopa maailman terveysjärjestö WHO:n kaltaiset asiantuntijajärjestöt sortuvat viestinnässään ­kehäpäätelmään. WHO:n verkkosivuilla oli lauseita, ­kuten ”masennus aiheuttaa alakuloa”.

Se on kuin sanoisi, että päänsärkysairaus aiheuttaa päänsärkyä.

Suurin osa psykiatrisista diagnooseista on kuvaavia diagnooseja. Ne eivät siis selitä, miksi ihminen on keskittymiskyvytön, uneton tai murehtii jatkuvasti.

Masennuksen taustalla voi kuitenkin olla hyvin erilaisia asioita, kuten työpaikkakiusaaminen, geneettinen alttius tai alkoholistiperheessä kasvaminen.

Vaikka olen itse mielenterveysaiheisiin perehtynyt toimittaja, olen varmasti joskus kirjoittanut johonkin juttuuni, että paniikkihäiriö aiheuttaa paniikkikohtauksia.

Taustalla on yhteiskunnallinen ongelma: sairauden hoito ja sosiaaliturva on usein sidottu diagnoosiin.

---

Kuva ”mielenterveyskuntoutujasta” on muuttunut täysin parinkymmenen viime vuoden aikana. Kärjistetysti: mielenterveyden häiriöt ovat siirtyneet rikosuutisoinnista ­lifestyle-osastoille. Häpeäleiman lievittyminen on 2000-luvun riemuvoitto.

Omilla kasvoilla kerrotut tositarinat ovat kannustaneet ihmisiä hakemaan apua. Ja se on loistava asia.

Kokemustarinoiden korostuminen on kuitenkin luonut uusia ongelmia. Se luo kuvaa diagnoosikeskeisestä yksilön ongelmasta, joka korjaantuu, kunhan ihminen tekee tarpeeksi työtä itsensä kanssa, saa oikeat lääkkeet tai pääsee terapiaan.

Jos diagnooseista tehdään kärsimyksen selittäjiä, juurisyyt jäävät käsittelemättä. Silloin emme puutu esimerkiksi syrjiviin yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja työelämän ­ongelmiin, vaan vastuu sysätään yksilöille.

Lääketieteen pitäisi olla vain yksi näkökulma arjen haasteisiin. Sen valta on kasvanut mediassa niin suureksi, että se on jättänyt taakseen esimerkiksi sosiologiset näkökulmat. Jos esimerkiksi loppuun palamista käsittelevään juttuun kaivataan asiantuntijaa, voisiko hän olla psykiatrin sijasta filosofi, pappi tai sosiaalityöntekijä? Toimituksissa ollaan hyvin tarkkana siitä, että eri puolueiden edustajat ovat tasapuolisesti esillä. Miksi emme ole yhtä tarkkoja siitä, minkä tieteenalan valitsemme selittämään elämää?

Toimittajan pitää kysyä arkityössään, kuka pääsee määrittelemään ihmisyyden. Terveys on poliittista. Journalismissa voisimme pohtia enemmän sitä, mitkä yhteiskunnalliset rakenteet johtavat yksilöiden murentumiseen. Kokemustarinakin voi päättyä siihen, että ”paska jatkuu”, diagnoosista huolimatta.