Media hylkää kilpailuvalttinsa, kun se luopuu tärkeysjärjestyksestä

Painettujen sanomalehtien kuolema ­nykyisessä laajuudessaan näyttää niin varmalta, että nekrologia voi alkaa jo laatia. Kaleva, Karjalainen ja Ilkka-Pohjalainen ovat luopuneet sunnuntainumeroistaan. Kainuun Sanomat ja Keskipohjanmaa ilmestyvät viitenä ja Lapin Kansa kolmena päivänä viikossa.

Etenkin yhdestä asiasta tulen kaipaamaan ­(pian) edesmennyttä: printti koostaa maailman tapahtumat uutishierarkiaan tavalla, jota ei ole vielä onnistuneesti toteutettu digitaalisessa medias­sa. Paperisen sanomalehden etusivulla on rajallinen määrä tilaa ja se tarjoaa valmiin sapluunan ­isoille ja pienille uutisille, featurejutuille ja politiikan aiheille. Etusivun kokoaminen vaatii valintoja siitä, mikä on lukijalle kulloinkin tärkeää.

Toimitus voi panna verkkoetusivun uusiksi lukemattomia kertoja päivässä. Jos uutinen vallankaappauksesta ei vedä, tilalle saattaa nousta juttu ikävästä asiakaspalvelukokemuksesta. Kun avuksi otetaan algoritmit ja tekoäly, jokainen lukija voi saada yksilöllisen uutissyötteen.

Itse arvostan toimituksen harkintaa ja näkemyksellisyyttä tärkeistä aiheista. Se on arvokkaampaa kuin algoritmien yritykset ennustaa minua kiinnostavia juttuja. Se, mikä on kiinnostavaa, ei aina ole merkittävää.

Algoritmit eivät kykene arvioimaan tiedon yhteiskunnallista merkitystä kuten ihminen. Algoritmien varassa uutissyötteillä on vaara kaven­tua yksilöiden ennakkoluuloja vahvistaviksi kupliksi.

Kun media hylkää paperilehden visuaalisen järjestyksen, se on samalla menettämässä yhden tärkeimmistä kilpailuvalteistaan sosiaaliseen mediaan verrattuna: kyvyn tarjota hallittava määrä ihmisen kuratoimaa sisältöä. Hälyisessä digitaalisessa maailmassa, jossa sovellukset kilpailevat huomiosta jatkuvasti muuttuvalla tarjonnalla ja mikroärsykkeillä, jäsennelty kokonaisuus on yhä harvinaisempi.

Lehden ilme ja taitto eivät ole vain tapoja ­tehdä uutisista visuaalisesti houkuttelevia. Ulkoasu, typografia ja artikkelien sijoittelu ovat journalistisia päätöksiä. Ne tarjoavat lukijalle rakenteen, joka auttaa ymmärtämään juttujen merkityksen ja kontekstin. Ne viestivät, mikä on tärkeää, mikä on taustaa ja minkä on tarkoitus olla hauskaa. Kun hylkäämme nämä rakennetta koskevat periaatteet, journalismi valahtaa muodottomaksi sisällön virraksi, jota on vaikea erottaa sosiaalisen median kohinasta.

Digitaalisessa journalismissa emme ole vielä löytäneet tapaa korvata näitä printin vahvuuksia. Yrityksiä on toki ollut. Esimerkiksi verkon ­etusivuilla featuresisällön saattaa tunnistaa suuremmista kuvista tai erottuvasta otsikkofontista.

Yksi asia on varma: sosiaalisen median kanssa kilpaileminen ei ole ratkaisu. Journalismi ei voi voittaa TikTokia tai Instagramia sisällön moninaisuudessa tai tiedonvälityksen nopeudessa. Median kilpailuvaltteja ovat luotettavuus ja huolellinen esitystapa.

Vaikka nykyään pidämme tasapaksua syötettä uutismedialle luontaisena verkkoilmaisun muotona, visuaalinen järjestys on jatkuvassa muutoksessa. Paperilehdessäkään ei ole aina ollut etusivua tai edes otsikoita. Kaaos kesytettiin vuosikymmenten ja -satojen aikana luomalla palstoja, vinjettejä ja etusivun vinkkejä.

Toivottavasti tulevaisuudesta katsottuna nykyajan verkkosivut vaikuttavat yhtä kaoottisilta ja kömpelöiltä kuin varhaiset paperilehdet aikanaan. Se ei kuitenkaan tapahdu itsestään – tarvitaan ­ammattitaitoisia journalisteja, aikaa ja vaivan-näköä, ja ymmärrys siitä, että maailman järjestäminen on journalismin ytimessä. Muoto itsessään on journalismia.