Työskentelin Ylellä kymmenisen vuotta erilaisissa rooleissa. 2010-luvun alkupuolella olin kuvaajana ja lähdin Svenska Ylen matkassa Uudenmaan itäiseen kolkkaan kuvaamaan pienimuotoista tehdasta. Siellä valmistettiin linja-autopysäkkien katoksia.
Koko halli oli täynnä kummallista mönjää, joka oli jonkinlaista lasikuituseosta. Haastattelun jälkeen otin kuvituskuvaa ja tepastelin ympäri hallia erilaisten kuvakulmien perässä. Keskellä oli alue, josta tehdasyrittäjä varoitti. Siihen ei kuulemma kannattanut astua.
Ajattelin, että juuri siitä kohtaa kuitenkin saisin vielä muutamia hyviä otoksia ja astelin surutta ympäriinsä.
Kun keikka oli ohi, aloin kiinnittää huomiota kengänpohjiini. Ne olivat yllättäen saaneet pituutta muutaman sentin lisää. Kengät narisivat ja tarttuivat lattiaan kiinni.
Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin riisua kengät. Tehdasyrittäjä ryhtyi tutkimaan tilanteen vakavuutta. Hän istahti rapsuttelemaan veitsellä kenkiäni ja hymähteli yrittäneensä varoittaa minua.
Mies rapsutteli lasikuitusuikaleita kengänpohjistani tovin jos toisen. Kello kävi.
Yritin hieman nolostellen sanoa, että eivätpä kengät kalliit olleet, johon mies tokaisi ystävällisesti, että olivathan ne Sievin kengät.
En kehdannut sanoa, että itse asiassa olin maksanut kengistä kaksi euroa ostaessani ne kirpputorilta.
Tehdasyrittäjä ei antanut periksi vaan rapsutteli veitsen kanssa kenkieni pohjat sileiksi. Hyvinpä hän työnsä teki, sillä kyseiset kengät olivat minulla käytössä vielä monta vuotta lasikuitukeikan jälkeen.
Sen jälkeen olen tosin varonut visusti tahmeita paikkoja.
Uusimmassa lehdessä
- Riikka Smolander-Slotte kirjoitti rallikuski Jari-Matti Latvalasta kaksi myötäelävää kirjaa. Kun toimittaja ryhtyy elämäkerturiksi, onko hän enää toimittaja – vai kirjuri, viestijä, terapeutti tai ystävä?
- Pandemiauutisoinnin tilinpäätös jäi tekemättä, kirjoittaa tiedetoimittaja Juha Matias Lehtonen
- Perusuutistoiminta tarvitsee tuekseen sääntelyä ja rahaa