Kaikki armeijat tekevät propagandaa, sodasta uutisoiminen on vaikeaa ja raskasta

Jokainen asiansa osaava armeija ja taistelujoukko tekee propagandaa, jonka tarkoitus on antaa sodasta itselle mieluinen kuva. Tämä ei ole moite vaan toteamus.

Tarpeen mukaan voidaan korostaa esimerkiksi omien kansalaisten kokemia vääryyksiä, vastapuolen hirviömäisyyttä tai oman puolen voitokkuutta. Vaihtoehtoisesti voidaan esimerkiksi häivyttää omien iskujen siviiliuhreja. Viestintä on aina ollut osa sodankäyntiä ja mediastrategia on osa sotastrategiaa.  

Journalisti on vaikeassa tilanteessa. Yhtäältä on selvää, että armeijan välittämään tietoon ei voi luottaa. Toisaalta paikan päälle on vaikea päästä, ja vaikka sinne pääsisi, objektiivista kokonaiskuvaa on vaikea saada.  

Viime aikoina suomalaistoimituksissa on seurattu pääasiassa kahta sotaa: yhtä Ukrainassa, toista Gazassa.  

Eräällä tavalla Ukraina-uutisointi on ollut yksinkertaisempaa, sillä media päätti jo varhaisessa vaiheessa, ettei sen tarvitse olla puolueeton. Olisikin ollut irvokasta yrittää teeskennellä, että hyökkäävä Venäjä ja puolustautuva Ukraina olisivat samassa asemassa. Toimituksissa todettiin, että media voi asettua vääryyttä vastaan luopumatta totuudesta. Vaikka toivoisi Ukrainan voittoa, uutisoinnin tulee perustua realismiin ja tilanneanalyyseissa täytyy pitäytyä realismissa, ei toiveajattelussa. Silti media asettui tukemaan Ukrainaa.

Hamasin hyökkäyksestä Israeliin ja Israelin hyökkäyksestä Gazaan uutisoiminen tuntuu olevan paljon vaikeampaa tasapainottelua. Jopa perustavanlaatuisten faktojen kertominen koetaan sekä yleisön että osin journalistien joukossa puolen ottamisena. Otetaan esimerkiksi seuraavat virkkeet: ”Kansainvälisten riippumattomien järjestöjen mukaan kuluneen kuukauden aikana Hamas on tappanut noin 1400 israelilaista ja Israel on tappanut noin 10 000 palestiinalaista. Merkittävä valtaosa tapetuista on siviilejä. Siviilien tappaminen on sotarikos.” 

Tämä neutraaliin sävyyn kirjoitettu toteamus ei ota kantaa mihinkään, mutta ajaa taatusti osan yleisöstä takajaloilleen. Jos juttuun lisättäisiin kontekstia, kuvausta siviilien tuskasta tai lähes mitä tahansa muuta olennaista, olisi hirmustujien määrä moninkertainen. 

xxx 

Lähi-idän mediasotaan perehtynyt tutkija Tapio Kujala laati toissa vuonna listan asioista, jotka suomalaisen toimittajan on hyvä huomioida uutisoidessaan Israelin ja Palestiinalaisalueiden tapahtumista. Monet niistä pätevät muuhunkin sotauutisointiin.  

Hän kehotti olemaan uskomatta osapuolten armeijan tai taistelijoiden propagandaa, mutta myös suhtautumaan kriittisesti ulkomaisiin viestimiin, sillä ne välittävät tietoa omasta näkökulmastaan ja omille lukijoilleen. Esimerkiksi yhdysvaltalaislehden arvopohja saattaa olla erilainen kuin suomalaisen tiedotusvälineen tai yleisön – muiden suurvaltojen mediasta nyt puhumattakaan.  

Kujala huomautti, että poliittisesti arkaluontoiset aiheet saavat osapuolet taistelemaan tilasta hakukoneissa, sosiaalisessa mediassa ja Wikipediassa, jotka kaikki ovat sotatilanteessa journalistin kannalta melko hyödyttömiä. Hän kehotti sen sijaan haastattelemaan paikan päällä työtä tekevien puolueettomien järjestöjen edustajia, jotka ovat usein paljon luotettavampia lähteitä kuin viranomaiset, saati armeija. 

Kujala myös peräänkuulutti kontekstia, jotta yleisö voisi ymmärtää tilanteen taustat. On mahdotonta mahduttaa jokaiseen juttuun kaikki saatavilla oleva taustatieto ja konteksti. Ilman kontekstia juttu voi kuitenkin antaa täysin kummallisen kuvan tapahtumista, joten kontekstoinnilla on valtavasti väliä. 

Suomessakin sodasta raportoivat journalistit kokevat ahdistelua ja ahdistusta. Journalistissa 8/2023 kerroimme, kuinka Ukrainasta uutisoivat journalistit ahdistuvat kuoleman uutisvirrasta ja loputtomista ruumiskekokuvista. Tässä lehdessä puolestaan Israelista ja Gazasta uutisia kirjoittaneet toimittajat kertovat, millaista häirintää ovat saaneet osakseen.  

Usein suomalainen yleisö saa luettavakseen englanninkielisten uutisvälineiden virtaa, jota suomalaiset toimittajat ovat kääntäneet suomeksi. Tämä johtuu siitä, että suomalaisella medialla ei ole pysyvää kirjeenvaihtajaa sota-alueella, ja siitä, että toimittajat eivät monesti osaa kunnolla muuta vierasta kieltä kuin englantia.

Tilanne johtaa siihen, että suomalaiset ovat usein kansainvälisten kollegojemme työn varassa. Meidän on tuettava ja puolustettava sodasta uutisoivia ulkomaisia kollegoitamme. Jos he eivät voi jatkaa työtään, ei suomalainenkaan yleisö enää saa tietoa.  

Tämän lehden mennessä painoon Gazassa ja Israelissa on kuukauden aikana tapettu 36 journalistia: yksi libanonilainen, neljä israelilaista ja 31 palestiinalaista. Ukrainassa on tapettu helmikuussa 2022 alkaneen sodan alusta lähtien 17 journalistia. Joka ainoa on liikaa.