Journalismi

Entä jos media joskus hoitaakin hommansa? Toimittajat eivät aina ole surkeita, kirjoittaa Maria Pettersson.

Maria Pettersson


Jos haluaa luoda itsestään kuvan rehellisenä, suorapuheisena ja oikeudenmukaisena journalistina, kannattaa haukkua mediaa.

Toimittajakollegat eivät seuraa jotakin uutisaihetta riittävän hyvin, eivät perehdy asioihin tarpeeksi tai ovat nyt muuten vain vähän tyhmiä. Tai ainakin he suhtautuvat omiin tekemisiinsä ja omiin kavereihinsa liian kritiikittömästi. 

Tiedän tämän, koska kritisoin itse mediaa säännöllisesti. 

Joskus kuitenkin sattuu niinkin, että media itse asiassa hoitaa hommansa.


Lukuisat toimittajat ovat esittäneet, että media käsittelee kyllä muiden alojen #metoo-tapauksia, mutta vaikenee media-alalla tapahtuvasta seksuaalisesta ahdistelusta. Tai ainakin sitä käsitellään laiskasti, huonosti tai liian vähän. 
 
”Media-alan ahdistelijat ja raiskaajat ovat ystäviämme, meille tuttuja ihmisiä, joita tuskin tarvitsee nostaa tikun nokkaan kiusattavaksi.” 
 
”Yksi kollega totesi lakonisesti, että on se jännä, kun Suomessa media-ala on ollut ainoa ala, johon #metoo ei ole rantautunut.” 
 
”Olisiko jo media-alan Me toon aika?” 

 
Todellisuudessa media-alalla tapahtuvaa seksuaalista häirintää kyllä käsitellään. Joskus kynnys tuntuu olevan jopa matalampi kuin muiden alojen ahdistelun perkaamisella.  

Parin viime viikon aikana julkisuudessa on ollut Aamulehden entisen päätoimittajan Jussi Tuulensuun sopimaton käytös. Siitä on uutisoitu isosti joka ainoassa suomalaisessa uutismediassa. Se on hyvä asia. 

Merkillepantavaa on, ettei mikään tiedotusväline ole vielä löytänyt ihmistä, joka suostuisi edes nimettömänä kertomaan, että päätoimittaja ahdisteli häntä.  

(Osasyynä sille voi olla esimerkiksi journalistiikan ainejärjestö Vostokin ja Aamulehden toimitusosaston niukka, uhrien suojelemiseen tähtäävä tiedotuslinja. Uransa alussa olevan journalistin on vaikeaa syyttää julkisesti maakunnan tärkeintä työnantajaa häirinnästä.) 

On erittäin hyvä asia, että sopimaton käytös tuotiin ilmi, että siihen on puututtu ja että sillä on seurauksia. Tätä ei voi kyllin korostaa. 

Uskallan silti väittää, että moni uutismedia jättäisi normaalisti kirjoittamatta ahdistelusta, mikäli ei onnistu löytämään yhtäkään uhria. Tuulensuun tapauksessa uutisointia on tehty normaalia matalammalla kynnyksellä – kollegaa ei siis ole suojeltu, päinvastoin.  

Ylipäätään media-alalla tapahtuvasta seksuaalisesta ahdistelusta kyllä puhutaan – itse asiassa enemmän kuin useimmilla muilla aloilla tapahtuvasta sikailusta. Pelkästään Journalistissa asiasta on kirjoitettu esimerkiksi 
täällä,
täällä,
täällä,
täällä,
täällä,
täällä,  
täällä,  
täällä  
ja täällä.

Media-alalla, kuten muillakin aloilla, on vielä runsaasti tekemistä ahdistelun kitkemisessä. Tietysti on. Asiaa pitää penkoa ja siitä pitää tehdä juttuja, kulttuuria pitää muuttaa. Tiedämme, että häirintää on alalla runsaasti ja että suurin osa siitä jää vaille seurauksia.

Ei kuitenkaan pidä paikkaansa, että suomalaiset journalistit eivät käsittelisi omalla alalla tapahtuvaa ahdistelua.


Toinen tapaus, jossa toimittajat väitetysti suhtautuivat kollegaan suojelevasti, oli Helsingin Sanomien entisen vastaavan päätoimittaja Kaius Niemen alkoholinkäyttö.  
 
”Yhdet vielä ja sitten töihin! Tätä me toimittajat sallimme kollegoille, mutta emme ministereille”, kirjoittaa Demokraatin päätoimittaja Petri Korhonen.

Tekstin pääväite on, että media käsitteli elinkeinoministeri Mika Lintilän (kesk.) ja päätoimittaja Kaius Niemen alkoholinkäyttöä täysin eri tavoin. Lintilää moitittiin, Niemeen suhtauduttiin ymmärtäväisesti.  

”Molemmista edellä kuvatuista vaikuttajista pitää mielestäni uutisoida”, Korhonen kirjoittaa. 

”Pitää kysyä, sekä tarvittaessa myös kyseenalaistaa tai arvostella heidän toimintaansa, sekä vaatia vastuunkantoa.” 

Ovatko toimittajat sitten epäonnistuneet vaatimaan vastuunkantoa? Olemmeko penkoneet Lintilää huolella ja päästäneet Niemen vähällä? 


Todellisuudessa toimittajat ovat penkoneet Niemen edesottamuksia todella runsaasti. Hesarin ja Ilta-Sanomien työntekijät ovat saaneet kymmeniä elleivät satoja yhteydenottoja, joissa heiltä on kyselty entisen esihenkilön alkoholinkäytöstä. Onko käyttäytynyt asiattomasti töissä, onko ollut kännissä, onko alkoholisti? 

Tietoja on kysytty myös jopa minulta, joka olen työskennellyt Niemen alaisuudessa viimeksi vuonna 2015. Kiviä on käännetty – ihan niin kuin pitääkin. Media on hoitanut hommansa. 

Se, ettei mitään ole löytynyt, ei siis toisin sanoen johdu yrityksen puutteesta tai siitä, etteikö mediapomosta uskallettaisi kirjoittaa. Ei vain syystä tai toisesta ole löytynyt kirjoitettavaa. Toimittajat eivät ole olleet laiskoja tai korruptoituneita vaan tehneet työtään.  

Lintilän penkominen jatkuu pidempään myös siksi, että Niemi erosi ennen kuin suurin osa ehti edes kuulla tapahtumista Sanomatalon autotallissa. Niemeltä ei ehditty Lintilän tapaan vaatia vastuunkantoa tai eroa.  

Osa Niemen entisistä alaisista tai tuttavista on sosiaalisessa mediassa kertonut olevansa pahoillaan tai yllättynyt tämän erosta. Ja kyllä, joku keräsi Hesarin toimituksessa nimiäkin Niemen puolesta. Asiasta uutisointi on kuitenkin ollut pääasiassa varsin linjakasta ja paikoin erittäinkin kriittistä. Toimittajat ovat hoitaneet hommansa – kilpailevat tiedotusvälineet kaikkein ärhäkimmin, mikä on ymmärrettävää. 


Kun yleisön edustaja valittaa, että media ei koskaan kirjoita kriittisesti vaikkapa maahanmuutosta, poliisista, Nalle Wahlroosista tai mistä milloinkin, moni journalisti hymähtelee. Kyllä kirjoittaa.  

Itsekritiikki tekee medialle erittäin hyvää, ja se onkin usein paikallaan sekä toimituksen sisällä että julkisesti. Kollegoita kritisoidessamme voisimme kuitenkin itsekin pitää mielessä, että ehkä kollegat eivät välttämättä ole ihan surkeita.