”Meillä vallitsee konsensus siitä, että Suomi on puolustamisen arvoinen maa”, Demokraatin päätoimittaja Petri Korhonen sanoo.
”Se on hieno asia.”
Korhonen ei ole niitä toimittajia, jotka pitävät kynttiläänsä vakan alla turvallisuuspolitiikasta tai maanpuolustusaiheista.
Hän on usein isänmaan asialla, oli kyse sitten kansanedustajien Nato-näkemysten ohkaisuudesta, turvallisuuspoliittisen neuvonantajan henkilöllisyydestä tai siitä, miten vakavasti meidän pitäisi ottaa Charly Salonius-Pasternakin kommentit kansalaisten varautumistason nostamisesta. (Ne kannattaisi pöyristymisen sijaan ottaa ihan vakavasti.)
Journalistin haastattelu tehdään Helsingin Hakaniemessä, Ympyrätalossa. Siellä sijaitsevat yhteisessä isossa toimitilassa sekä Demokraatin toimitus että Sdp:n puoluetoimisto.
Ympyrätalon edustalla päivystää normaalit kaksi tai kolme alkoholistia, kuin huutomerkkinä Suomen eriarvoistumisesta.
Eriarvoinen tai ei, Korhonen sanoo pitävänsä Suomea niin hyvänä maana, että sen puolustamisen pitäisi olla tärkeää ihan jokaiselle. Myös journalisteille. Sekä vapaa-ajalla että joskus myös osana journalistista työtä.
”Jokainen journalisti on näinä kahtena vuotena varmasti miettinyt, mitä tekisi, jos Venäjä alkaisi tehdä täällä samaa kuin Ukrainassa. Osaisinko olla hyödyksi, olisinko auttaja vai autettava”, Korhonen kirjoittaa jo vastauksessaan Journalistin haastattelupyyntöön.
”Olisiko minusta maan puolustajaksi, ihmisten puolustajaksi, muutenkin kuin tämän kirjoitus- tai kuvaustyöni kautta?” hän pohtii.
Miten maailmapoliittinen tilanne vaikuttaa suomalaiseen journalismiin? Kolumnisti Janne Zareff kirjoitti aiheesta Journalistiin kesällä 2022. Venäjä oli tuolloin sotinut Ukrainassa muutaman kuukauden ajan, ja Suomella oli vielä matkaa Naton jäseneksi. Rajakriisistä ei ollut silloin tietoakaan, Itämeren kaasuputki oli ehjä.
”Journalismi toimii sodan aikana eri tavalla kuin normaalioloissa. Se tinkii väistämättä tehtävästään vallankäytön tarkkailijana ja suuren yleisön informoijana”, Zareff kirjoitti.
Tekstissään Zareff kysyi, missä vaiheessa media astuu edellä hahmoteltuun sotamoodiin.
”Onko journalismin perustehtävistä joustaminen jo alkanut?” Zareff kirjoitti.
Sama kysymys tuntuu koskevan Nato-journalismia myös keväällä 2024. Puhutaanko sotilasliitosta mediassa lainkaan kriittisesti?
Petri Korhonen voi olla isänmaan asialla, mutta kaipaa silti kriittistä journalismia ja keskustelua Natosta.
”Nato nähdään lähes aina Suomen hyväntekijänä ja toisaalta melkein kaikkeen sotilaallisen kilpensä avulla kykenevänä Kapteeni Amerikkana”, Korhonen sanoo.
Rajakriisin luonnetta kyseenalaistetaan pääkirjoitussivuilla harvoin, vaikka tammi–helmikuun vaiheeseen mennessä rajalla oli käynyt vain vähän yli tuhat ihmistä.
Hävittäjähankintoja käsittelevä kritiikki liittyy lähinnä siihen, mitä muuta sotakoneistoa olisi voitu ostaa – ei esimerkiksi siihen, olisiko hävittäjiin käytettävät jopa yli 20 miljardia voitu käyttää vaikkapa sote-ongelmien ratkaisemiseen. Se maksaisi eri arvioiden mukaan noin miljardi euroa vuodessa. Kai sekin parantaisi kansakunnan kokonaisturvallisuutta?
Kritiikki koskee useammin puolustautumisemme metodiikkaa kuin sitä, pitäisikö meidän puhua sodan sijaan enemmän rauhasta.
Helsingin yliopiston viestinnän professorin Anu Kantolan mukaan on selvää, että media on mennyt maanpuolustusmoodiin.
”Koko yhteiskunta on mennyt, ja se on ymmärrettävää”, Kantola sanoo.
”Venäjän hyökkäys oli niin poikkeuksellinen, että se pysäytti koko yhteiskunnan. Mutta ajan kuluessa voi syntyä ongelmia, jos turvallisuuspolitiikasta ei osata tai uskalleta käydä aitoa keskustelua.”
Seuraavan vaiheen pitäisi Kantolan mielestä olla juuri tilan raivaaminen keskustelulle.
”Että voisi sanoa jotain yleisestä konsensuksesta poikkeavaa ilman, että leimautuu naurettavaksi.”
Kantola näkee suomalaismedian yksimielisyydessä selvän eron Ruotsiin ja etenkin Saksaan. Saksassa turvallisuuspoliittisista ratkaisuista tai arvoista voi laukoa huoletta hyvinkin monenlaisia näkemyksiä.
Kantola on puhunut Suomen keskusteluilmapiirin yksiviivaisuudesta aiemminkin. Hänen teesinsä on, että suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu ajatus toisinajattelun turhuudesta. Kulloinkin vallitsee yksi totuus.
”Minusta se pohjautuu Suomen geopoliittiseen asemaan. Olemme pieni maa isojen maiden puristuksessa”, Kantola sanoo.
”Kun liikkumavara on pienempi, mennään vähän peesaamalla vallitsevaa maailmantilaa.”
Siksi keskustelu oli Neuvostoliiton ja suomettumisen aikana yhdenlaista. Nyt se on toisella tavalla yhdenlaista.
”Luo turvallisuuden tunnetta, että kukaan ei keikuta venettä.”
Kun kansalaiset – tai vaikkapa presidenttiehdokkaat – ovat tutkitusti samanmielisiä, ei median logiikkaankaan oikein mahdu veneen keikuttaminen. Pääkirjoitussivuilla kun ei haluta töniä tilaajia pois kyydistä.
”Vahvan vasemmisto- ja oikeistomedian vastakkainasettelua ei Suomessa ole”, Kantola sanoo.
”Hakemalla aika neutraalia ja yleisesti hyväksyttyä poliittista asemaa media pystyy houkuttelemaan lukijoita eri laidoilta.”
Demokraatin päätoimittajan Petri Korhosen mukaan Naton toimintaa hyvin tuntevia toimittajia on vähän. Siksi mediakeskustelu sotilasliiton todellisesta merkityksestä ei ole vielä kunnolla alkanut. Ei, vaikka tahtoa toimituksissa kyllä on.
”Nato-jäsenyys ei esimerkiksi estä Suomeen kohdistuvaa kiusantekoa. Tai kaikkia sotilaallisia toimia. Tai sitä että suomalaisiakin voisi niissä kuolla”, Korhonen sanoo.
”Lisäksi pitäisi kertoa enemmän siitä, mitä Nato-jäsenyys tarkoittaa ihan tavalliselle suomalaiselle tallaajalle.”
Korhosen mukaan journalistien pitäisi siis hoitaa perustehtäväänsä, välittää tietoa.
Asiat eivät tosin ole aivan selviä päättäjillekään, Korhonen sanoo.
”Voidaanko kuka tahansa armeijan käynyt lähettää puolustamaan Viroa tai seisomaan rajalle jonnekin Baltiaan? Tällaiset konkreettiset asiat meillä on käsittelemättä.”
Korhosen mukaan media antaa ymmärtää Suomen olevan paremmassa turvassa kuin onkaan.
”Että olisimme joku Pohjolan sotilasmahti. Aivan varmasti meidän sotilaallisessa valmiudessamme on heikkoja kohtia”, Korhonen sanoo.
”Osaksi se voi olla liian pelottavaa kerrottavaksi. Osaksi kyse on siitä, että puolustusalan ihmiset puhuvat tästä vähän hyssytellen.”
Mutta pitääkö median olla mukana pitämässä yllä puolustusvalmiutta? Pitäisikö sen tehdä sitä enemmän? Vai vähemmän? Kuuluuko se riippumattoman, vapaan median tehtäviin? Voiko se kuulua? Ajatus mediasta ajamasta agendaa, vaikkakin kannatettavaa agendaa, tuntuu vaikealta.
Korhonen ei näe asiassa suurta ongelmaa, ei ainakaan konfliktin mahdollisuuden pitämisessä kansalaisten tietoisuudessa.
Korhosen mielestä median rooliin kuuluu pitää kansalaiset tietoisena konfliktin mahdollisuudesta. Hän ei näe suurta ongelmaa siinä, että riippumaton media pitää yllä puolustusvalmiutta.
”Olin Otavamedialla Seurassa töissä, kun korona-aika alkoi”, Korhonen sanoo.
”Samassa toimituksessa tehtiin Kotilääkäriä. Meillä oli ollut hiukan ennen pandemiaa juttu maailmalla liikkuvista kulkutaudeista, että tällaisia mörköjä on liikkeellä.”
Jutussa kyseenalaistettiin, miten Suomi pärjäisi kulkutaudin tullen. Osa palautteesta oli kiukkuista.
”Miksi pelottelette? Ei tämmöistä tule. Nyt on vähän sama tilanne. Jos varoitellaan sotilaallisesta kriisistä, se on monen mielestä ’susi tulee’-huutelua. Mutta pitäisikö meidän silti varoitella?”
Kansa on mielipidemittausten mukaan tiivistänyt rivejään. Maanpuolustustahto on historiallisen korkealla, ja Nato-jäsenyyttä kannattaa noin 80 prosenttia suomalaisista.
Jopa presidenttiehdokkaiden turvallisuuspoliittiset kannat olivat puolueesta riippumatta kuin samasta puusta.
Kun kansa on lähes yksimielinen, mediankin voi tuntua vaikealta lietsoa soraääniä.
Korhonen sanoo silti, että hän kuulisi mielellään esimerkiksi Nato-kriittisiä ääniä mediassa enemmänkin.
”Jos se siis ei olisi koronadenialisti-tyyppistä false balance -moniäänisyyttä, jossa joku naapuriseura on vaatimassa idänkaupan avaamista. Luulen, että nyt jäsenyyden aikana meille hiljalleen selviää, miten tehdään kunnollista, kriittistä Nato-journalismia.”
Korhonen aloitti Demokraatin päätoimittajana vuonna 2022. Hän puhui jo nimityshaastattelussaan maan puolustamisen tärkeydestä, nimenomaan erikseen kirjoitettuna. Käsite sisältää laajempaa yhteiskunnallista huolenkantoa kuin aseellisen maanpuolustuksen.
Turvallisuuspolitiikassa puhutaan yleensä hävittäjistä ja tankeista, raudasta ja rajasta. Pitäisikö journalismin koettaa laajentaa turvallisuuden käsitettä? Pitäisikö esimerkiksi tuloerojen ja eriarvoisuuden kasvun tai ilmastonmuutoksen torjuminen kytkeä tiiviimmin osaksi keskustelua maan puolustamisesta?
”Joskus puhutaan maanpuolustustahdosta. Se on aika erikoinen ylätason käsite”, Korhonen sanoo.
”Oikeasti kysymys on siitä, haluatko puolustaa kaveriasi. Menetkö väliin, jos jotakuta uhataan metrossa. Jos tämä maa kohtelee kaikkia hyvin, eikä ole eriarvoisuutta, niin silloin meiltä löytyy myös halua puolustaa toisiamme ja elämäntapaamme. Tavalla tai toisella, ei välttämättä pyssy kädessä.”
Myös halu puolustaa ympäristöä kytkeytyy siihen, miten kokee tulleensa kohdelluksi kansalaisena, Korhonen sanoo.
”Mutta julkisessa puheessa ilmastonmuutos jää taka-alalle myös siksi, että on konkreettisempaa puhua tarvittavien ohjusten määrästä.”
Anu Kantola on kirjoittanut siitä, miten hyvinvointi on Suomessa perustunut siihen, että kaikki otetaan mukaan yhteiskunnan rakentamiseen. Eriarvoisuuden kasvu voisi uhata turvallisuusilmapiiriämme, Kantola sanoo.
”Ihmisten elinpiirit erkaantuvat, jos tuloerot kasvavat. Sitten voidaan kysyä, kokevatko kaikki itsensä osaksi samaa yhteiskuntaa”, Kantola sanoo.
Tässä medialla on Kantolan mukaan tärkeä roolinsa.
”Erityisesti Ylellä. Sitä pystyy seuraamaan, vaikkei olisi rahaa maksaa tilauksista.”
On helppo hyväksyä ajatus, että journalistin on oltava ihminen, oltava lähimmäinen. Mutta missä raja menee maanpuolustusinnon kohdalla? Pitääkö journalismin tai journalistin kriisitilanteessa olla osa maan puolustamista?
Korhosen mielestä pitää, jos tilanne on päällä.
”Pitääkö tulvauhreja mennä auttamaan? On tilanteita, joissa journalistien pitää toimia niin kuin muutkin ihmiset. Emme voi korottaa itseämme papistoksi kriisien yläpuolelle”, Korhonen sanoo.
”Mutta ei pidä alkaa maanpuolustusmannekiiniksi tai mennä propagandan suuntaan.”
Moni suomalaistoimittaja on kertonut kokemuksistaan esimerkiksi Ukrainan sodan raportoimisesta ajatuksia herättävällä tavalla, Korhonen muistuttaa.
”On täysin sallittua sanoa journalistinakin, että tämä hyökkäys on väärin.”
Korhonen on sikäli mielenkiintoinen vasemmistolehden päätoimittaja, että hänet tunnetaan maanpuolustushenkisyydestään, niin Demokraattiin kuin X:äänkin kirjoitettujen tekstien perusteella.
Hän on ollut 2000-luvun alussa rauhanturvaajana Kosovossa ja käynyt vetämässä mediaa koskevia koulutuksia maanpuolustuskorkeakoulussa – ilman korvausta. Hän myös kuuluu puolustusministeriön alaisuudessa toimivaan maanpuolustustiedotuksen suunnittelukuntaan.
Korhonen ei ole saanut linjastaan palautetta talon sisältä, hän sanoo.
”Lukijoilta, ei välttämättä demarilukijoilta, tulee joskus kommenttia, kun kirjoittaa Ukrainan vastahyökkäyksen epäonnistumisesta. Että hiljaa, kommunisti! Mutta kiukkua herättää paljon enemmän esimerkiksi Jutta Urpilaisen uskosta kirjoittaminen.”
Miten rauhanturvaajatausta vaikuttaa siihen, millainen toimittaja olet?
”Olen nähnyt, kun joukkohaudasta kaivetaan nuoria vainajia, joiden kädet on sidottu rautalangalla selän taakse”, Korhonen kertoo.
”Minulle konkretisoitui siellä, että toimittajanakin minun pitää ottaa kantaa siihen, mikä on väärin ja kuka on syyllinen.”
Rauhaturvakomennuksella Korhoselle selvisi myös, että hänen aiemmin suorastaan vihaamansa Nato olikin hyvin hommansa hoitava, joskin vähän tylsä ja byrokraattinen järjestö.
”Olin pitänyt Irakin sotaa hyvin epäoikeudenmukaisena. Nyt huomasin, ettei Naton työntekijöillä ollutkaan pukinsorkkia.”
Eikö ole haitallista, että media on vasemmistoa myöten niin yksimielistä turvallisuuspolitiikassa?
Korhonen vastaa vielä yhdellä korona-analogialla.
”Vai onko kyse samasta kuin siinä että luotamme tieteeseen? Käymme koronaakin vastaan lääketieteen keinoin, emme huuhaan. Samaan tapaan voimme kiistellä siitä, mitä puolustusvoimien kannattaa hankkia, mutta on hienoa, jos olemme yhtä mieltä siitä, että maa on puolustamisen arvoinen.”
Toimittaja Marjo Näkin mielestä on virheellistä puhua Nato-päätöksestä ”konsensuspäätöksenä”.
”Tehtiin selvä enemmistöpäätös puoluerajoista riippumatta. Vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelua ei syntynyt, koska uskottavaa vaihtoehtoa ei ollut. Niinpä mediankin oli vaikea löytää kriittistä näkökulmaa.”
Aiemmin muun muassa STT:ssä ja Ylellä toiminut Näkki on ollut kirjeenvaihtajana niin Venäjällä, Baltiassa kuin Itämeren alueellakin. Freelanceriksi siirtynyt Näkki julkaisi viime keväänä yhdessä Kaja Kunnaksen kanssa lähialueidemme turvallisuuspolitiikkaa käsittelevän teoksen Itämeren turvatarkastus.
Näkin mukaan on syytä muistaa, että Suomessa elettiin pitkään rauhan ja toiveikkuuden aikaa.
”Turvallisuuspoliittinen pohdiskelu ei ollut medialle yhtä relevanttia kuin nyt. Sitten maailmantilanne muuttui yhtäkkiä”, Näkki sanoo.
Yksi syypää uhkakuvia maalaileville uutisille ja Putin-lööpeille on Näkin mielestä analytiikka.
”Uhkakuvia on helppo myydä, sillä meillä on omat kokemuksemme Venäjästä.”
Marjo Näkki arvioi median olleen melko yksimielisen innokas esimerkiksi hävittäjähankintoja suunniteltaessa. Sen ymmärtää, hän sanoo.
”On hirveän helppo olla jälkiviisas. Toimittajat ovat silloinkin yrittäneet tehdä parhaansa. Toimittajia vietiin reissuille amerikkalaisille lentokonetehtaille – mitään ei saa kuvata ja niin päin pois. Onhan siinä sellaista Top Gun -tunnelmaa.”
Nyt Näkki toivoisi medialta skarppaamista siinä, keitä käytetään turvallisuuspolitiikan asiantuntijoina, ja millaisissa yhteyksissä heitä käytetään.
Mediaan tuntuu mahtuvan kerrallaan hyvin harvoja asiantuntijoita, vaikka vaihtoehtoja olisi.
Ukrainan sodan alettua olohuoneiden nurkkaan asettui Mika Aaltola. Nyt turvallisuuspolitiikan asiantuntijat olivat keskeisessä roolissa jopa presidentinvaaleissa, Näkki huomauttaa.
”Median rooli on tärkeä siinä, miten paljon se antaa tilaa kryptisille lausunnoille.”
Miltä median esittelemä turvallisuuspolitiikka sitten näyttää sotilasasioiden erikoistoimittajan silmin?
Jaakko Puuperä on päätoimittanut Suomen sotilasta 22 vuotta. Se on puolustusvoimista riippumaton, Maanpuolustuskiltojen liiton kustantama lehti.
Puuperä kertoo, että hänen työssään asioihin perehtymiseen on aina annettu aikaa. Asiantunteva lukijakunta tietysti sitä edellyttääkin.
”Siinä mielessä tämä on ollut ihan prinsessahommaa”, Puuperä naurahtaa.
”Juttuja on saanut tehdä huolellisesti.”
Isojen tiedotusvälineiden turvallisuuspolitiikkajuttuja rasittaa pienistä resursseista johtuvan ajoittaisen asiantuntemattomuuden lisäksi Puuperän mielestä toinenkin ongelma – pienet piirit.
”Kaikkihan täällä tuntevat toisensa.”
Venettä ei helposti haluta keikuttaa, Puuperä sanoo. Siksi maahan mahtuu kerrallaan vain yksi turvallisuuspoliittinen totuus.
Puuperä ei koe, että olisi koskaan ollut puolustusvoimien luottotoimittaja. Vaikka Suomen sotilas suhtautuu lehtenä myönteisesti maanpuolustukseen, Puuperä on pyrkinyt aina tekemään myös kriittisiä juttuja.
Puuperän mukaan rajallinenkin määrä kriittisiä juttuja on kuitenkin ollut maanpuolustusyhteisölle ajoittain liikaa.
”Sotaväkihän ei siedä kritiikkiä. Kritiikin esittäjä on luopio. Sitä ei saa anteeksi koskaan.”
Puuperän mielestä Suomen sotilaan tai muunkaan median tehtäviin ei kuulu maanpuolustustahdon nostattaminen tai sotaväen puolella oleminen.
”Ei, ellemme ole sotatilassa. Emmekä me ole. Ei se kuulu medialle yhtään sen enempää kuin ay-liikkeen tai jonkin poliittisen puolueenkaan asian ajaminen”, Puuperä sanoo.
Onko media sitten jo ottanut tällaista sille kuulumatonta roolia? Puuperän mukaan valitettavasti on. Siitä kertoo esimerkiksi Nato-kriittisen journalismin vähyys.
”Olen vakaa Nato-jäsenyyden kannattaja. Mutta jos asiallista kriittistä journalismia ei oikein ole, se avaa helposti tilaa esimerkiksi vahingollisille salaliittoteorioille.”
Puolustusvoimat on perinteisesti hyvä pitämään yhteyttä luottotoimittajiinsa.
”Heille sitten esitellään vaikkapa kalustohankintoja, ja he kirjoittavat mitä halutaan.”
Mitenkään ehdoton puolustusvoimien valta toimittajiin ei ole.
”Jos olisin siellä töissä, ja tehtäväni olisi toimittajiin vaikuttaminen, tekisin paljon enemmän.”
Millä tavoin Puolustusvoimat vaikuttaa toimittajiin?
Kysyin oheista juttua tehdessäni kaikilta haastatelluilta, millä tavoin puolustusvoimat pyrkii vaikuttamaan journalisteihin, jos pyrkii. Onko vaikuttaminen liiallista, jos sellaista on?
Juttua tehdessä kävi ilmi, että puolustusvoimien vaikutuskeinot luottotoimittajiinsa myös ovat yleisesti tiedettyä laajemmat. Yhteydenpito ja tietojenvaihto näiden kanssa on niin tiivistä, että eteen voi tulla tilanteita, joissa on pakko kysyä, ovatko nämä luottotoimittajat uskollisia medialleen vai puolustusvoimille.
Suuri osa vaikuttamistyöstä on tietenkin täysin avointa. Puolustusministeriön alaisuudessa toimiva Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta (MTS) seuraa yhteiskunnan varautumista kriisitilanteisiin ja poikkeusoloihin ja pohtii niihin liittyvää viestintää. Sen kokoonpanoon kuuluvat päällikkötoimittajista Demokraatin päätoimittaja Petri Korhonen, Ylen toimituspäällikkö Minna Asikainen ja STT:n vastaava päätoimittaja Minna Holopainen. Suunnittelukunnassa on edustus myös Medialiitosta ja Journalistiliitosta.
MTS:n mediajaostossa päällikkötoimittajia on vielä enemmän. Näiltä paikoilta näkee ja kuulee varmasti paljon kaikenlaista.
Kuuluuko tällainen puolustusvoimien joukkueessa pelaaminen perustellusti päällikkötoimittajien tehtäviin? Vaikuttavatko läheiset suhteet siihen, miten hampaattomasti media puolustusvoimista kirjoittaa?
Yleisesti tiedossa on, että MTS järjestää säännöllisiä journalistiseminaareja ja muuta koulutusta, valitsee osan medialle suunnattujen maanpuolustuskurssien osallistujista ja järjestää yhdessä pääesikunnan viestintäosaston kanssa viestintäalan peruskurssin. Sinne kutsutaan muun muassa journalisteja, jotka eivät ole käyneet varusmiespalvelusta.
Puolustusvoimat ei pyri vaikuttamaan journalisteihin ja mediaan kuitenkaan vain hyvällä.
Journalistin entinen päätoimittaja Maria Pettersson kirjoitti pääkirjoituksessaan (2/2023), että Helsingin Sanomien Viestikoekeskus-artikkelista syntynyt oikeudenkäynti kuuluu keskeisiin huolenaiheisiin. Sanomalle tuomitut sakot ovat itsessään suuret. Niiden pelotevaikutus kaksinkertaistui, kun Korkein hallinto-oikeus vuoden 2023 lopulla päätti, että Hesarin toimittajilleen korvaamat oikeudenkäyntikulut ovat näille veronalaista tuloa.
Viestikoekeskus-oikeusprosessi on vielä kesken, mutta avoimia kysymyksiä siihen liittyy muitakin. Miksi Puolustusvoimat reagoi Hesarin juttuun tällaisella moukarilla? Viestiäkseen medialle, että meitä ei sitten kannata tutkia?
Kävi oikeudenkäynnissä lopulta miten tahansa, hyytävä vaikutus on ilmeinen. Mikä media haluaa, voi ja uskaltaa tehdä tutkivaa journalismia sotilastiedustelusta, jos seuraukset ovat tätä luokkaa?
Ei ainakaan mikään kovin köyhä ja pieni media.
Oikaisu 13.2. klo 11.31. HS:n oikeudenkäyntikulujen veronalaisuudesta päätti KHO, ei verottaja.
Oikaisu 13.2. klo 12.20 Mediajaosto ei “suunnittele puolustusvoimien viestintää.”
