Viime vuosikymmenen aikana urheilutoimituksissa on tapahtunut muutos sekä suhtautumisessa naisten urheiluun että urheilumaailman epäkohtiin, kuten häirintätapauksiin. Näin kuvaa Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Veera Ehrlén.
Ehrlén tekee tutkimusta liikuntakulttuurin tasa-arvosta sekä siitä, mikä rooli medialla ja toimittajilla on urheilun häirintätapausten käsittelyssä. Hän haastatteli tutkimustaan varten kuuttatoista suomalaisissa valtakunnallisissa ja maakunnallisissa mediataloissa työsuhteisena ja freelancerina työskentelevää journalistia, joista puolet identifioitui naisiksi ja puolet miehiksi. Haastateltavat olivat kaikki tehneet viiden viime vuoden aikana juttuja häirintätapauksista.
Ehrlénin mukaan esimerkiksi suhtautuminen naisiin urheilutoimittajina on muuttunut. Tutkimukseen haastatelluista naisista liki kaikki totesivat, että vielä uransa alkuvaiheessa heidän oli pitänyt ”näyttää oma paikkansa”. Miehistä tätä ei maininnut kukaan.
Ylen urheilutoimituksessa työskentelevä Riikka Smolander-Slottekin kertoo miettineensä omaa kelpaamistaan.
”Urheilutoimittajana työskenteleminen oli suuri unelmani, mutta minua pidettiin hulluna 20 vuotta sitten, kun aloitin. Olen päässyt silti vähällä tytöttelyllä. Yliopistokoulutus toi minulle uuden tulokulman työhön verrattuna niihin miehiin, jotka olivat tulleet alalle esimerkiksi valmentajataustan kautta”, Smolander-Slotte kertoo.
Ehrlénin haastattelemat toimittajanaiset kokivat, että heidän kontollaan on ollut pitää esillä naisten urheiluun liittyviä aiheita.
Smolander-Slotte tunnistaa ilmiön. Ylellä se on hänen mukaansa hiipunut, kun naisia käsittelevien juttujen määrää on alettu systemaattisesti laskea.
”Enää ei tarvitse perustella, onko joku naisiin liittyvä aihe ’arvokas’. Muutos on vaatinut silti työtä, ei se ole tullut itsestään”, hän sanoo.
Tutkimuksessa esiin nousivat myös sukupolvierot urheilutoimittajien välillä.
”Nuorempi, koulutetumpi polvi haluaa tehdä tulosraportoinnin sijaan enemmän juttuja urheiluun liittyvistä yhteiskunnallisista lieveilmiöistä ja käsitellä myös häirintäaiheita, mikä voi aiheuttaa skismaa”, Ehrlén kertoo.
Miehet ovat saattaneet käytännön työssä arkailla myös hyvin arkisia naiseuteen liittyvä aiheita, kuten urheilijoiden kuukautiskierron vaikutuksia. Tutkija pohtiikin, jäävätkö vastaavanlaiset aiheet pimentoon, jos toimittajanaiset eivät käsittele niitä – tai jäävätkö naiset jumiin niihin samalla, kun miehet kirjoittavat muusta.
Suomessa urheilujournalismin tasa-arvotilanne on Ehrlénin mukaan kuitenkin pohjoismaisittain katsottuna hyvä. Ruotsissa siihen liittyviä teemoja on käsitelty pidempään, mutta Tanskassa keskustellaan vasta nyt esimerkiksi siitä, voiko nainen olla miesten jalkapallon arvokisojen kommentaattorina.
Myös se, mistä urheilijat haastatteluissa puhuvat, on Ehrlénin haastattelemien toimittajien mukaan muuttunut.
Smolander-Slotte on huomannut saman käytännön työssä: Urheilijanaiset menevät haastatteluissa nopeammin syvällisiin aiheisiin. Urheilijamiehet taas ovat laajemmin vasta hiljakkoin alkaneet kertoa enemmän itsestään. Ja kun urheilijat ovat alkaneet puhua vaikeista aiheista rohkeammin, myös häirintätapauksia ja muita epäkohtia on tuotu enemmän julki. Tämä alkoi Smolander-Slotten mukaan jo ennen me too -kampanjaa, mutta vankistui sen jälkeen.
Sama avoimuuden lisääntyminen tuli esiin Ehrlénin tutkimuksessa.
”Uusi sukupolvi on alkanut rikkoa urheilussa vallinnutta hegemonisen maskuliinisuuden kulttuuria, jossa tunteita ei näytetä”, tutkija summaa.
Naisia käsittelevissä jutuissa nousevat useammin esiin erilaiset yksityiselämän vaikeat asiat. Se voi vaikuttaa urheilijanaisista yleisölle välittyvään kuvaan. Toisaalta urheilijamiehiltäkin on voitu haastattelun lomassa kysyä myös kiperistä aiheista tai perheteemoista, mutta nämä eivät päädy lopulta juttuun asti.
Häirintätapauksista uutisoiminen on madaltanut urheilun parissa toimivien kynnystä nostaa esiin uusia epäkohtia, vaikka prosessit ovatkin usein pitkiä ja vaativat sitä, ettei haastateltavia jätetä yksin jutunteon jälkeen.
Smolander-Slotte tietää, että pienessä maassa valtakunnallisten medioiden on usein paikallislehtiä helpompi tarttua kiperiin aiheisiin. Hän on itse tehnyt juttuja muun muassa rytmisen voimistelun epäasiallisesta toimintakulttuurista. Artikkelikokonaisuus toi hänelle tänä vuonna ehdokkuuden sekä Lumilapiopalkintoon että Suureen Journalistipalkintoon.
Usein haastateltavat pelkäävät Smolander-Slotten mukaan sitä, että heille koituu puhumisesta ongelmia. Heitä yritetään myös vaientaa. Hän myöntää, että häirintäaiheiden esiin nostamisen taustalla on halu tuoda urheilijoiden ääni kuuluviin.
”Pitää uskoa, että muutosta voi tulla, ei näitä muuten jaksaisi. Emme mediana ole tuomioistuin, mutta kerromme eri näkökulmat. Vaikka kurinpitotoimia ei häirintätapauksen jälkeen tulisi, urheilijoiden kertomukset voivat painaa enemmän suurelle yleisölle.”
Häirintäaiheiden käsittelyyn vaikuttavat myös toimitusten resurssit.
Ehrlén kertoo haasteltavien todenneen, etteivät jatkojutut kiinnosta yleisöä yhtä paljon, minkä vuoksi kaikki mediat ovat kerralla yhden aiheen kimpussa. Sen jälkeen median kiinnostus hiipuu aaltomaisesti ennen seuraavaa tapausta. Muutokset etenevät korkeintaan hitaasti taustalla.
Uusimmassa lehdessä
- Paikallismedia kytkee ihmiset yhteisöönsä. Alajärvelle muuttanut Jukka Vuorio huomasi tarttuvansa pikkukunnan uutisiin sitä painokkaammin, mitä synkemmältä maailma muussa mediassa näyttää.
- Yleisön luottamus täytyy ansaita yhä uudelleen
- Journalistin ohjeiden uudistusehdotukseen paljon kommentteja – ”On jätettävä tilaa myös journalismin houkuttelevuudelle”
- Palkaton sairauspäivä huolettaa – liitto ei hyväksy ehdotusta, jos sitä esitetään neuvotteluissa
