Jos katsot televisiosarjaa miniruudulta, ylenkatsot ammattilaisten työtä

Tv-sarjojen ja elokuvien suurkuluttajaa hemmotellaan ennennäkemättömällä valinnanvapaudella. Tv-sarjojen kulta-aikana suoratoistopalveluita, kuten Netflixiä, Yle Areenaa ja HBO:ta voi katsoa missä vain ja milloin vain.  

Moni katsookin: tabletista kuntosalin juoksumatolla puuskuttaessaan, kännykästä koiraa ulkoiluttaessaan, ruuhkabussissa muutaman minuutin pätkissä. Kuulokkeiden unohtuminen ei haittaa, katsotaan sitten hiljaisella äänellä tai jopa kokonaan ilman ääntä. 

Huolella ja vaivalla katsojalle luotuja audiovisuaalisia kokonaisuuksia ei kuitenkaan ylläkuvaillun kaltaisissa tilanteissa oikeastaan katsota, korkeintaan vilkuillaan. Näin voi torpata tylsyyttä ja uskotella itselleen ja kavereilleen, että kehuttu uusi sarja on nähty. 

Niin ei kuitenkaan ole. Jos katsoja – tai “katsoja” – ei näe ja kuule sarjan tai elokuvan audiovisuaalisia nyansseja, hän ei ole todella katsonut sitä. 

Loputon valinnanvapaus on johtamassa siihen, että maailman laadukkaimpia sarjoja katsotaan maailman huonolaatuisimmalla tavalla.

Jos olisin esimerkiksi äänisuunnittelija, valaisija tai lavastaja, vihaisin työtäni väheksyviä nykykatsojia ja tuntisin itseni syvästi loukatuksi. Niin moni kännykkäkatselua vastustava elokuva-ammattilainen tunteekin. Martin Scorsese, David Lynch ja Quentin Tarantino kuuluvat mobiilikatselunvastustajista tunnetuimpiin.

Huolenaihe ei tietenkään ole uusi. Esimerkiksi elokuvakokemuksen on pelätty menevän pilalle siitä lähtien, kun 1950-luvulla länsimaisissa kodeissa yleistynyt pieni, kuvaruudultaan väärän muotoinen ja alun perin mustavalkoinen televisio nousi vaihtoehtoiseksi katsomisen tavaksi elokuvateatterin rinnalle. Elokuvateatterit ja -teollisuus vastasivat isommilla valkokankailla, technicolor-loistolla ja ei-aina-niin-onnistuneilla 3D-kokeiluilla.

Vielä nyt 2020-luvullakin elokuvateattereiden keinovalikoima on osittain sama: isompaa Imaxia, prameampaa elämystä, spektaakkelia aisteille. Keinot toimivat Oppenheimereiden, Marvel-tykittelyiden ja Barbien kohdalla. Jostain syystä elokuvateatterin kokonaisvaltaisesta elämyksestä nauttivat katsojat haluavat kuitenkin katsoa laadukkaat tv-sarjansa miniruudulta huonoilla kuulokkeilla liikenteen seassa. 

Isoin surku on, että puhelimesta pätkissä katsottu elokuva tai tv-sarja latistuu pelkäksi tarinaksi – kyllähän nyt juonesta yleensä selvän saa, vaikka teosta katsoisi rannekellon näytöltä. Audiovisuaalinen kerronta on kuitenkin paljon muutakin kuin sitä, että nyt tuo menee tuonne ja sanoo tuolle noin.  Se on, niin, audiota ja visiota. 

Nykyajassa ilmiö kytkeytyy samaan aivojemme dopamiiniaddiktion aiheuttamaan nopeaan elämyshakuisuuteen, joka aiheuttaa jatkuvan somenselaamisemme ja kasvavan keskittymiskyvyttömyytemme.

Erinomaisissakin dopamiiniaddiktion seurauksia pohtivissa jutuissa on yksi paha vika: Addiktiosta puhuminen johtaa helposti ajatukseen, ettei asialle voisi mitään, ja ettemme olisi itse vastuussa omasta keskittymiskyvystämme.

Mutta olemme me. Nopealle mielihyvälle ei ole pakko antautua. Keskittymisen voi oppia uudestaan,  

Katsojien on alettava arvostaa lavastuksen, puvustuksen, valaisun ja äänisuunnittelun huippuammattilaisia. Tuotantoryhmiä, jotka hiovat katsojalle esitetyn taideteoksen pikkuruisinta yksityiskohtaa myöten.

Lopettakaamme siis sisältöjen ahmiminen muun häsläämisen ohessa, katsokaamme sen verran kuin ehdimme keskittyneesti katsoa. Näin ja vain näin annamme tekijöille heidän ansaitsemansa arvon.