Youtubessa tehdään parempia reportaaseja kuin valtamediassa, kirjoittaa toimittaja Iida Putkonen

Kun törmään lukijana reportaasiin, luen usein pelkän otsikon. Kävimme paikassa, jonne kuka tahansa ei pääse – tältä siellä näytti. Jo otsikon perusteella tiedän, että luvassa on jotain, minkä olen nähnyt jo sata kertaa aiemmin.

Tarina menee näin. Ensin on henkilö, joka tekee jotain kiinnostavaa, ehkä harvinaista työtä. Hän on vaikkapa hautausurakoitsija tai teho-osaston hoitaja. Hyvä! Mennään seuraamaan häntä. Henkilö on todennäköisesti syntynyt joskus, ryhtynyt työhön, kokenut tragediaa ja jatkanut elämäänsä.

Välillä jutussa ihmetellään henkilön tekemää työtä ja kuinka harva pääsee sitä eturiviin seuraamaan. Lopputulos on, että olen lukenut jälleen yhden ihmisen elämäntarinan oppimatta sen suuremmin uutta.

Pidän ihmisten tarinoista, mutta en reportaasiksi käärittynä. Rakastan reportaaseja, koska niistä voin oppia uutta ja kurkistaa uusiin maailmoihin. Syvemmälle kuin yhden ihmisen elämään.

Nykyään valtamedian reportaasit ovat kuitenkin kaukana kaipaamistani oivaltavista tutkimusretkistä. En usko, että ne palvelevat ketään. Jutut ovat ystävällisiä, valottavia ja selittäviä. Kysymyksiä ei herätetä vaan niihin tarjotaan valmis vastaus, joka noudattaa jo lukijalle tuttua kaavaa.

---

Juttulajin ongelma on, että tutkimusretkelle lähtevä toimittaja on kadonnut tekstistä puhujana. Toimittaja saattaa haistaa hautauskukkia tai lehmänkakkaa ja tuntea nihkeät kumihanskat navetan hämärässä, mutta harvoin hän panee itseään likoon tai tulee tekstissä esille tekijänä.

Ongelman ydin ei ole, etteivätkö toimittajat uskaltaisi. Toimittajat ovat yleensä rohkeita ja uteliaita. Pääsemme usein paikkoihin, joihin muilla ei ole pääsyä. Ongelma on ajanpuute. Arjen kiireessä ja paineissa on yksinkertaisesti helpointa tehdä juttu samalla tavalla kuin aiemminkin. Tiedämme, millaisilla rakenteilla ja otsikoilla saamme lukijoita, ja uuden kokeileminen veisi turhaan aikaa uutisvirran ruokkimiselta.

Helpoista klikeistä huolimatta väitän, että valmiiksi pureskeltu reportaasi on lukijalle ja medialle suurempi haitta kuin hyöty. Kun valtamedia ei pysty täyttämään yllätystä kaipaavan yleisön tarpeita, yleisö siirtyy someen. Erityisesti videomuotoiset reportaasit ovat jo arkipäivää, vaikka moni katsoja ei tiedä kuluttavansa reportaasia.

Reportaasi pitäisi keksiä uudelleen.

---

Youtubessa miljoonia katselukertoja keräävä Safia Nygaard on esimerkiksi työskennellyt päivän kahvilassa, testannut ammattijärjestäjän palveluita ja käynyt kummallisissa matkakohteissa. Jimmy Donaldson, eli Mr Beast, on vieraillut vankilassa, palannut koulun penkille päiväksi ja elänyt aavikolla. Aiheita, joihin perinteinenkin media voisi hyvinkin tarttua – ja on tarttunutkin, vähemmän onnistuneesti.

Miten voisimme kuroa kuilua umpeen? Vastaus ei ole pelkästään videoiden tekeminen, mutta se voi auttaa. Videomuoto rajaa reportaasin eri tavalla kuin teksti. Videolle on mahdotonta valita tarkasti jokaista sanaa ja kuvaa, vaan se on tehtävä niillä materiaaleilla, jotka on saatu kuvatuksi. Videolla näkyvät kaikki tilanteen sivujuonteet ja rönsyt, myös epäonnistumiset, naurut ja pilalle menneet otokset; se, mikä tekstistä usein jää uupumaan.

Kulutan paljon videomuotoisia reportaaseja kaikenlaisista aiheista, kuten vaikka Ikean ruokatarjonnasta tai kummallisista hotelleista. Vietän reportaasien äärellä paljon aikaa, enkä kyllästy, vaikka video ei olisikaan täydellisesti käsikirjoitettu.

Reportaasiin kuuluvat tietynlaiset harhapolut, joissa kertoja on ihan pihalla tai epäonnistuu. En lopeta katsomista, vaikka kerronta kompastelee tai punainen lanka hukkuu hetkeksi. Haluan viihtyä, ihmetellä ja kyseenalaistaa, en kuluttaa pakettiratkaisua.

---

Toivon hartaasti, että myös perinteinen media oppisi harhailemaan. Haluan tarinoita, joiden loppua en arvaa ennalta. Haluan lukea reportaaseja, joissa toimittaja onkin yhtäkkiä tyhmä, hämillään tai menettää malttinsa.

Haluan journalismia, joka saa minut ihmettelemään maailmaa, eikä yritä aina selittää kaikkea valmiiksi. Haluan jutun, joka palaa mieleeni vielä viikkojen tai vuosien päästä. Jutun, jota en voi unohtaa lounastauon jälkeen.