Mikä on vialla journalismissa? Pyysimme kymmenen ratkaisua kymmeneen ongelmaan.

Journalismin pitää olla odottamatonta

Tietokirjailija ja yrittäjä Saku Tuominen kirjoittaa tuoreessa Hetkinen-kirjassaan agendavapaudesta. Tuomiselle se tarkoittaa avoimuutta ja uteliaisuutta, jonkinlaista pakottamisen vasta­kohtaa.

”Voimme keskittyä siihen, miten me itse haluamme asioiden menevän, tai vaihtoehtoisesti voimme olla avoimia ja uteliaita ja reagoida vaistoillamme siihen, miten asiat kehittyvät”, ­Tuominen kirjoittaa.

Tuominen ei kirjoittanut journalismista, mutta luin hänen ­sanojaan journalismia ja sen nykykäytäntöjä vasten. Lukijoita kiinnostavasta tulee usein agenda ja se vaikuttaa sekä sisältöihin että työtapoihin. Aihevetoisuus voi ohittaa uteliaisuuden ja luovuuden, sillä ne ovat tunnetusti aina riski.

Siksi juuri agendavapaus on vastaus, sillä se nousee alamme ytimestä. Maailman, elämän ja todellisuuden on voitava näyttää kyntensä, vaikka alkuperäinen suunnitelma olisi ollut toisenlainen. Sillä koska elämä on odottamatonta, on journalisminkin oltava.

Niklas Theslund

Kirjoittaja on 47-vuotias Imagen vastaava tuottaja, joka päätti ryhtyä toimittajaksi luettuaan lapsuutensa Erä-lehteä ja nuoruutensa Imagea.

Moninaisuus rikkoo vanhoja rakenteita

Ollessani nuorempi eräs opettajani sanoi, ettei minusta voi  koskaan tulla toimittajaa. Hän perusteli väitettään sillä, että suomalainen media ei työllistä maahanmuuttajataustaisia.

Nyt, vuosia myöhemmin, toivon todella hänen nähneen  minun juontamani ohjelmat, kirjoittamani jutut, paneelikeskustelut ja esiintymiseni esimerkiksi A-studiossa.

Erilaisten ihmisten näkyminen mediassa on todella tärkeää, sillä se muokkaa sitä, miten näemme toisemme ja samalla  lisää osallisuutta. Representaation ei tule olla vain symbolista, vaan sen pitää todella näkyä niin kameroiden edessä kuin takanakin.

Tällä hetkellä Suomen mediakentällä näkyy erilaisia toimittajia ja tekijöitä, mutta silti meitä erilaisia on vähän. Meidän tulee tukea uusia tekijöitä ja antaa heille mahdollisuuksia. Jokainen uusi ääni, joka edustaa moninaisuutta, rikkoo vanhoja rakenteita, tuo uusia näkökulmia ja tekee yhteiskunnastamme oikeudenmukaisemman.

Zahra Karimy

Kirjoittaja on 21-vuotias toimittaja ja medianomiopiskelija, joka on työskennellyt media-alalla 14-vuotiaasta lähtien.

Enemmän talouseliitin kritiikkiä

Toivoisin journalismilta enemmän lukijoiden palvelemista kuin niiden palvelemista, joista jutut kertovat.

Toivoisin, että journalisti tuijottaisi enemmän muiden ­napaan kuin omaan napaansa.

Toivoisin enemmän kilpailua, enemmän vertaisarviointia ja enemmän niiden molempien sietokykyä.

Talouseliitti on vienyt valtaa poliittiselta eliitiltä. Sitä mukaa median kritiikki poliittista eliittiä kohtaan on lisääntynyt ja kritiikki talouseliittiä kohtaan vähentynyt. Harmi.

Sananvapautta on, toivoisin että sitä käytettäisiin.

Toivoisin myös, että journalisti ottaisi asioista selvää itse, ­eikä rakentaisi työtään toisten journalistien väärinymmärrysten tai etutahojen tyrkyttämien numeroiden ja kielikuvien varaan.

Lisäksi toivoisin enemmän kuvajournalismia kuin pelkkiä  kuvia.

Pekka Seppänen

Kirjoittaja on 64-vuotias nykyinen media- tarkkailija, entinen toimittaja, päätoimittaja, mediajohtaja ja vuoden journalisti.

Journalismin pitää hillitä yhteiskunnan militarisoitumista

Journalismin pahin ongelma on sen kyvyttömyys tarttua suuriin rakenteellisiin kysymyksiin. Tällä hetkellä noista kysymyksistä suurin on yhteiskunnan militarisoituminen. Esimerkiksi Ruotsissa on käyty keskustelua Nato-jäsenyyden vaikutuksista yhteiskunnalliseen avoimuuteen. Meillä tuo keskustelu loistaa poissaolollaan.

Puolustusvoimien saama yhteensä yli miljardin lisärahoitus vuosiksi 2023 ja 2024 meni läpi ilman, että kovinkaan moni journalisti asetti yhteiskunnan haavoittuviin ryhmiin osuvat julkishallinnon säästöt sen rinnalle. Jos asiasta kysyy, vastaus on ”­mutta kun se Putin”.

Mielestäni Putin-argumentti on epä-älyllinen: vaikka maanpuolustus tärkeää onkin, myös huolenpidon heikko-osaisista, kulttuurista ja terveydenhuollosta pitäisi sitä olla.

Journalistien pitäisi suhtautua puolustusvoimiin ­instituutiona, jolla on paljon valtaa ja ainutlaatuinen oikeus salata tietoa.  Tämä yhdistelmä huutaa hätiin vahtikoiraa, joka tuntuu kuorsaavan kopissaan.

Salla Nazarenko

Kirjoittaja on 50-vuotias Journalistiliiton kansainvälisten asioiden asiantuntija.

Kansalaisten haastattelut toistavat samaa kaavaa

Ikävystyttävän usein journalismi tuntuu siltä, että aihe on keksitty tiistain aamupaltsussa ja toteutettu vielä samana iltapäivänä. Katugallupia on lähdetty kuvaamaan viereiseen kauppa­keskukseen, jossa toimittajan näköinen toimittaja spiikkaa asiat tv:stä tutulla nuotillaan ja kysyy kansalaisilta kysymyksiä, joihin he toistavat sapluunamaisia vastauksiaan.

Kuvitusta varten on napattu pari otosta kävelevien jalkojen ­vilinästä. Tuntuu siltä, että katsoisi valmiiksi käsikirjoitettua näytelmää. Minua häiritsee kuinka journalismi liian usein ajaa niin toimittajan kuin haastateltavan kulttuurisiin rooleihin, ­jotka eivät anna tilaa kahden ihmisen aidolle kohtaamiselle.

Minä provosoin ja oikeasti totta kai ymmärrän, että työkiireet sanelevat paljon käytäntöjä, mutta silti kaipaan näkeväni iltauutiset kuvaamassa inserttiään vaikkapa tuopin äärellä kansankapakassa.

Jaakko Keso

Kirjoittaja on 34-vuotias Yle Kioskin dokumentaristi, joka on kiitollinen vapaudestaan tehdä luovasti.

Nopeus nakertaa journalistien huolellisuutta

Nopea uutissykli ja toistamisen kulttuuri on ongelma. Kun HBL tekee jutun ”konkurssin partaalla keikkuvasta Finlaysonista”, muut mediat tarttuvat uutiseen ja se ehtii levitä laajalle ennen kuin paljastuu uutisankaksi. Toimittajat ovat aina kamppailleet kelloa vastaan, mutta nopea reagointi nakertaa huolellista tausta­työtä.

Klikkivetoisuus on hyvä mittari siitä, mikä kiinnostaa, mutta osoittautuu omaa häntäänsä syöväksi käärmeeksi. Se, mikä oli aiemmin uutispäälliköiden harkinnassa, on nyt annettu lukijoiden käsiin.

Kolmas huoli on hevonpaskan valtavirtaistuminen. ”Vaihtoehtoiset faktat” ja salaliittoteoriat ovat arkipäivää. Samaan aikaan Ylen rahoitusta leikataan. Trendin pitäisi olla päinvastainen. ­Median rahoitusta pitäisi vahvistaa. Onneksi medialukutaidon sisältöjä on lisätty peruskouluopetukseen. Joe Roganilla on ­silti maailman suurin mediayleisö.

Karri ”Paleface” Miettinen

Kirjoittaja on 46-vuotias rap-artisti ja sanomalehdissä ja radiossa työskennellyt toimittaja.

Näin media johtaa kuluttajia harhaan

1. Jutussa on näennäisesti faktat kohdallaan, mutta se kehystetään harhaanjohtavasti. Silloin siitä syntyvä mielikuva ­antaa median kuluttajalle virheellisen kuvan aiheesta tai tapahtuneesta. Toimittaja on kenties lähtenyt tekemään skuuppia, mutta kokonaisuus ei lopulta ollutkaan niin mehukas kuin miltä aluksi vaikutti. Silti toimittaja haluaa jutun näyttävän ”megaluokan paljastukselta”. Toimittajan ego ei saa mennä totuudenmukaisen tiedonvälityksen edelle.

2. Haastatellaan juttuun meritoituneen oloista asiantuntijaa, joka laukoo täysin kyseenalaisia väittämiä. Laittamalla lausahdukset sitaatteihin väistetään vastuu faktantarkistuksesta. Journalistin tulisi olla kriittinen kaikkea informaatiota kohtaan ja hänellä pitäisi olla tarpeeksi laaja ymmärrys käsittelemästään aiheesta pystyäkseen erottamaan pätevät asiantuntijat epäpätevistä.

3. Tehdään juttu kompleksisesta aiheesta ilman minkäänlaista historiallista tai kulttuurista kontekstia, joka olisi välttämätön aihepiirin ymmärtämiseksi. Kontekstin puute antaa aiheesta vääristyneen ja yksipuolisen kuvan. Journalismin ytimessä on katsoa aina pintaa syvemmälle.

Ina Mikkola

Kirjoittaja on 34-vuotias toimittaja-dokumentaristi ja tietokirjailija, joka on työskennellyt media-alalla noin 15 vuotta. 

Luottamus ennen kontrollia

Luottamus hyvä, kontrolli parempi, väitetään V.I. Leninin ­sanoneen. Journalismin pahin uhka onkin tiedostamaton leniniläisyys. Kaupallinen radio on noudattanut tätä periaatetta jo kauan. Kuuntelijan sietokykyyn ei luoteta, vaan aiheita on kontrolloitava, etteivät ne ole raskaita, monimutkaisia, ikäviä. Hauskaa pitää olla, tuottaa ihmisille iloa. Vaikka mitä olisi ­maailmassa meneillään, kuuntelijan pitää riemuita elämästä kuin Eva Braun talvella 1945.

Muut mediat ovat kuulemma ikäviä uutisia täynnä. Niin mitkä?

Monen tutkimuksen mukaan suomalaiset luottavat mediaan. Kunpa mediakin luottaisi kansaan. Se on fiksumpaa kuin mediaväki luulee. Kansa on ansainnut kaupalliselta radioltakin jotain muuta kuin kysymyksen:

”Tuleeko leikkele juuston alle vai päälle?”

Harri Moisio

Kirjoittaja on koko työuransa kaupallisessa radiossa tehnyt 51-vuotias helsinkiläinen valtiotieteiden ylioppilas.

Mikä sai länsimedian valkopesemään kansanmurhaa?

USA:n tukema Israel on tappamassa kokonaista väestöä nälkään, janoon, tauteihin ja pommituksiin. Suomi-mediat kopioivat läntisten mediatalojen juttuja Gazan ja Lähi-idän tilanteesta, ettei toimittajan tarvitsisi soittaa kenellekään, koska se maksaa rahaa.

Sen täytyy loppua. Esimerkiksi The New York Times välttää ­Palestiina-uutisoinnissa käsitettä ”miehitetty alue”. Se on ­vakiintunut ja laillinen ilmaisu, jota ilman on hankala ymmärtää, ­mistä konfliktissa on kyse.

NYT, Washington Post, CNN, BBC, AP ovat tulevaisuuden mediatutkimuksen aiheina, kun yritetään selvittää, mikä sai länsi­median valkopesemään kansanmurhaa. Korruptio, rasismi, ­ideologia?

Myös Suomella on satojen miljoonien asekauppa vireillä ­Israelin kanssa. Myös meillä vähäinen paine päättäjiin herättää omat tulevaisuuden tutkimuskysymyksensä. Oliko syynä rähmällään olo Yhdysvaltojen suuntaan? Vai nurkkakuntainen, ­rasististen nauriinpurijoiden mentaliteetti, jossa käännetään kylkeä, koska mikään tästä ei liity meihin?

Susanna Kuparinen

Kirjoittaja on 50-vuotias toimittaja, käsikirjoittaja ja teatteriohjaaja.

Terveisiä Titanicin kansituoleille

Matti Wuoren kirja Titanicin kansituolit (1993) osoitti, miten maassa vallitseva ajattelu unohti todella suuret rakenteelliset ongelmat. Sama pätee journalismiin suhteessa aikamme kahteen tärkeimpään megatrendiin: laukkaavaan militarisoitumiseen ja hiipivään ympäristön tuhoutumiseen.

Eniten minua häiritsee nykyjournalismissa ihmiskunnan ­eksistentiaalisten ongelmien jääminen agendan alarapulle. ­Sotilaallisen voiman nousu yhteiskunnallisen ajattelun peruspilariksi on sokaissut niin poliittiset päätöksentekijät kuin suuren yleisön näkemään sen välttämättömyytenä, turvallisuuden mantraan käärittynä. Journalismi vaikenee tästä elämänvastaisen koneiston uskomattomasta kasvusta.

Ilmastonmuutos ja muu ympäristöä murentava kehitys taas on toki esillä journalismissa, mutta tämä pohjimmainen ­megatrendi peittyy uutissälään – silloinkin kun siitä muistuttavista kansalaisliikkeistä raportoidaan.

Journalismi voi halutessaan antaa megatrendeille niiden ­ansaitseman huomion.

Kaarle Nordenstreng

Kirjoittaja on 83-vuotias tiedotusopin emeritusprofessori, joka on toiminut 60 vuotta akateemisissa tehtävissä ja sitä ennen 15-vuotiaasta ­lähtien freelancejournalistina.