Kieli

Urheilutoimittajat haluavat itsekin eroon tyylilajinsa latteuksista

On paikkoja, joihin muuten varmaotteinen kielenhuoltajakaan ei aina tohdi astua. Minulle yksi niistä on urheilujournalismin tyyli.


Vaikka aiheesta olisi paljonkin näkemyksiä, en ole urheilutoimittaja enkä aktiivinen urheilun seuraaja. On usein vaikea arvioida, missä kulkee raja sieluun kajoamisen ja aiheellisen ravistelun välillä. Olinkin sekä innoissani että kauhuissani, kun Urheilutoimittajain liitto pyysi koulutusta urheilukielen tyyliseikoista.

Lokakuussa järjestetyn parituntisen aikana kävin läpi muun muassa sanaston ylilyöntejä (trilleri joka ottelusta) ja hetkittäin hämmentäviä objektirakenteita (ohjasti kaksi miljoonaa palkintorahoja). Lisäksi käsittelin outoihin paikkoihin pudoteltavia tiedonmurusia (tyyppiä ”Hieno matsi”, sanoi 190-senttinen pelaaja) ja muille kuin urheilun suurkuluttajille vieraita synonyymeja (kirvesrinnat Tapparan pelaajista). Sivusin myös piiloasenteita, kuten haastateltavan idolisointia ja jutun pääosassa olevan naisen kuvaamista esimerkiksi satuhahmona.


Keskustelu oli oikein rakentavaa. Samalla sain muistutuksen siitä, ettei urheilujournalismi ole monoliitti. Jääkiekon erikoislehdessä sopii käyttää lätkäjargonia huolettomammin kuin yleissanomalehdessä. Urheiluselostuksilta taas yleensä jopa odotetaan värikkäämpää kieltä kuin monilta teksteiltä.

Entä onko urheilutoimittajilla omia inhokkeja? On, lukuisia. Tekemääni interaktiiviseen kyselyyn tuli muutamassa minuutissa kymmeniä vastauksia: kuolemanlohko, kairaaminen, podium, taputeltu, naispelaaja, saaga, legendaarinen, siirtoikkuna, laituri, lentokeli… Parasta antia olivat itsestäänselvyydet: ”Pelattiin omaa peliä (kenen sitten?). Haluttiin voittaa enemmän (kuka ei haluaisi voittaa?).”

Urheilutoimittajien maneereista on puhuttu vuosikymmeniä. Nyt aika tuntuu olevan kypsä niiden siivoukseen.