Villieläimiin liittyvä uutisointi on usein yksipuolista ja kritiikitöntä, kirjoittaa Tuula Lehtonen

Helsingin Sanomat ja Yle uutisoivat huhtikuussa Kuusamon suurpetokeskukseen tarhatun karhun  hyökkäyksestä hoitajansa Sulo Karjalaisen kimppuun. 

Sulo Karjalainen kertoi uutisten mukaan, että ”karhu oli ilkeäluonteinen ja oikutteleva”, ja miten monta tikkiä hän sai takamukseensa. 

Tärkeäksi uutiseksi ei noussut se, että karhu jouduttiin lopettamaan ihmisen toiminnan takia. Myöskään sitä ei kerrottu, että karhu oli syntynyt sisäsiittoisesti eläintarhassa, jossa karhut totutetaan ihmisiin vastoin eläintarhadirektiiviä. Varsin pienelle huomiolle jäi myös, että toinenkin ihmiseen tottunut karhu ehti karata luontoon. 

Villieläimiin liittyvä uutisointi on usein yksipuolista ja kritiikitöntä. Media unohtaa usein eläimen taustan, hyvinvoinnin ja eläintarhojen luonnonsuojelullisen tarkoituksen. Jutut pyrkivät inhimillistämään eläimen tai näkemään se keljuna petona. Empatia eläimen todellista luonnetta kohtaan puuttuu usein.

Eläinaiheet lähinnä viihdyttävät lukijaa. Pitäisi kuitenkin muistaa, että aidan takana asuu villi eläin, joka on poissa omasta ympäristöstään. Eläimen vangitsemisella pitäisi olla jokin tarkoitus, kuten tutkimuksen edistäminen tai lajien moninaisuuden lisääminen. 

Esimerkiksi se, että Kuusamon suurpetokeskuksen karhut juovat näytösmielessä limsaa, voi olla joidenkin mielestä viihdyttävää. Se on kuitenkin haitallista eläimen hyvinvoinnille. Toiminta ei myöskään edistä kävijöiden luontosuhdetta, mikä on eläintarhadirektiivin yksi tavoite.

Eläintarhadirektiiviä hyödyntämällä toimittaja voisi löytää kiinnostavia näkökulmia juttuihin. Direktiivin 1. artiklan mukaan sen tavoite on monimuotoisuuden suojelu. 

Huhtikuun tapaukseen liittyneissä jutuissa ei esimerkiksi käsitelty Kuusamon petokeskuksen eläinten sisäsiittoisuutta, vaikka eläintarhan omistaja on kertonut siitä itse, ja siitä on aiemmin kerrottu esimerkiksi Kalevan jutussa.

Sulo Karjalaisen kimppuun hyökännyt Tara-karhu oli kahden vankeudessa eläneen karhun jälkeläinen. Taran äiti on Reetta-karhu ja isä on Juuso, joka myös Reetan isä. Karhujen sisäsiittoisuudesta pitäisi uutisoida – ei niiden luonteesta tai oikuttelusta. 

Toivoisin myös, että eläinten turha inhimillistäminen jutuissa vähenisi. Helsingin Sanomat kirjoitti 13. huhtikuuta, että “Sulo Karjalaisen mukaan Tara oli aina ilkeäluontoinen karhu, joka tahtoi tehdä kiusaa niin omalle äidilleen kuin muillekin karhuille”. 

Voiko karhusta sanoa, että se on ilkeä? Se on vankeudessa elävä villieläin, joka toimii vaistojensa varassa. Eläinten inhimillistäminen ei ole uusi ilmiö, ja Kuusamon karhut ovat saaneet siitä osansa vuosia. 

Suomessa on noin 70 eläintarhaa tai pysyvää eläinnäyttelyä. Ne tarjoavat toimittajille paljon juttumateriaalia. Iloisista aiheista kirjoitetaan paljon, mutta epäkohdat jäävät helposti huomiotta. On uskomatonta, että Suomen suurpetokeskus teettää karhunpentuja vankeuteen, ilman että toimintaan puututaan. Lukijat ja eläimet ansaitsevat monipuolisemman kuvauksen.

Kannattaa myös miettiä, että onko kysytty kaikkein oleellisimpia kysymyksiä, kuten sitä miten paljon on luonnosta tuotuja, paikan päällä syntyneitä, kuolleita ja vapautettuja yksilöitä tai millaisia ovat eläinsuojelulain vaatimukset kyseisen eläinlajin pidosta.

Tietoja saa esimerkiksi eläintarhoista tai viranomaisilta. Voi kysyä esimerkiksi sukupuita, joista selviävät eläinten perhesuhteet. 

Toimittajan kannattaa myös kyseenalaistaa oma ajattelumaailmansa eläimiin liittyen: Onko eläin ihana, söpö ja hauska mutta jos se hyökkää, onko se ilkeä peto?