”Vielä vettä tippuen kaivoin kameran laukusta, vaihdoin zoomin ja otin matalan tähtäysasennon kylmälle ikkunalaudalle”, kirjoittaa Jukka Järvelä.
Hämeenlinnan Kaupunkiuutiset oli menossa painoon syksyisenä perjantaiaamuna vuonna 1997. Lehdessä oli vajaan puolen sivun juttureikä. Tuumailin porukoille, että mitäs jos se tanskalainen kadoksissa oleva kaksoispoliisimurhaaja olisikin Hämeenlinnassa. Kysytään poliisilta, miten asiaan tulisi varautua.
”Heh, Järvelän mielikuvitus leijuu taas omissa sfääreissään”, kuului vastaus. Reikä siis täytettiin jollakin Kanta-Hämeen talousnäkymiä kartoittavalla puffilla.
Lauantaina levisi tieto, että murhaaja oli otettu kiinni hämeenlinnalaisessa hotellissa. Suivaantuneena hain kameran ja kaahasin Vaakunaan. Kävelin sisälle ja aloin laukoa respasta yleiskuvia. Koin olevani urani huipulla, kun sain muutaman paparazzi-huudon.
Illemmalla kiiruhdin suihkusta avaamaan tv:n uutislähetystä. Siellä Hämeenlinnan poliisipomo kertoi, että murhasta epäiltyä lähdetään juuri siirtämään Helsinkiin. Asuin poliisitalon vieressä.
Sammutin valot, avasin verhot ja kas: sisäpihalla noin 35 metrin päässä odotti auto poliisimuurin ympäröimänä. Vielä vettä tippuen kaivoin kameran laukusta, vaihdoin zoomin ja otin matalan tähtäysasennon kylmälle ikkunalaudalle. Hetken kuluttua oranssiin puettu hahmo kävelytettiin autoon. Napsin kuvia sen minkä filmikameralla kerkesin. Sitten vaatetta päälle ja ihmettelemään, että olinko ainoa tuon talutuksen kuvannut.
Juttu kelpasi nyt lehteen. Myös tummahko kuva. Hesari ja iltapäivälehdetkin tsekkasivat negani, mutta totesivat ne julkaisukelvottomiksi.
Uusimmassa lehdessä
- Työelämäprofessori Laura Saarikoski haluaa opettaa kannattavan journalismin tekemistä. Opiskelijoita kiinnostaisi enemmän se, miten jaksaa työelämää.
- Luottamushenkilön on oltava diplomaatti, sanoo A-lehtien Elisa Miinin
- Haastattelun ja taustakeskustelun raja on selvä vain periaatteena