Markku Peltonen pääsi uransa alussa kysymään Mauno Koivistolta kysymyksen, johon tämä oli jo kyllästynyt vastaamaan.
Tammikuussa 1982 presidentin valitsijamiesvaalit lähestyivät. Virkaa tekevä presidentti Mauno Koivisto nousi Helsingin rautatieasemalta junaan päämääränään Hämeenlinnan vaalijuhla.
Samaan vaunuun kipusi Koiviston esikunnasta Suomen Pankin johtaja Seppo Lindblom, Sdp:n kansanedustaja Veikko Helle, valokuvaaja ja minä.
Tehtäväni oli haastatella Koivistoa Hämeen Sanomiin ja kirjoittaa vaalijuttu.
Vaalien pääteema – porvarillisella puolella – oli niinkin älykäs kuin ”minkä sortin sosialisti on Mauno Koivisto”.
Se oli kysymys, jonka jokaisen itseään kunnioittavan toimittajan piti esittää. Mahtoi Koivistoa kyllästyttää.
Koivisto oli sotaveteraani, kommunismia kampittanut ex-duunari, tohtori, Suomen Pankin pääjohtaja, poliitikko ja ex-pääministeri. Raskaan sarjan edustaja.
Minä taapersin urani alkua. Taskussani oli maisterinpaperit, korvantaustat olivat silti kosteat. Elettiin sanomalehdistön nousun aikaa, otsalohkoni takaa oli löydettävissä keltaista.
Koivisto ei vastannut vaan heitti takaisin: ”Miten toimittaja itse mahtaisi toimia”.
”Jos voitaisiin sopia, että toimittaja kysyy ja te vastaatte.”
Presidentinvaalin suosikin kasvoilta ei ollut luettavissa mitään. Ehkä Koivisto sovelsi omaa oppiaan eikä provosoitunut, kun provosoitiin. Haastattelun loppu oli jäätävä, joskin kaikilla piti pokka.
Hämeenlinnan iltajuhlassa Koivisto julisti kansalle ensi töikseen tavanneensa junassa ”inhottavan toimittajan”.
Se toimittaja kirjoitti ensimmäisestä ja viimeisestä Koiviston haastattelustaan lehtijuttua.
Uusimmassa lehdessä
- Työelämäprofessori Laura Saarikoski haluaa opettaa kannattavan journalismin tekemistä. Opiskelijoita kiinnostaisi enemmän se, miten jaksaa työelämää.
- Luottamushenkilön on oltava diplomaatti, sanoo A-lehtien Elisa Miinin
- Haastattelun ja taustakeskustelun raja on selvä vain periaatteena