Ulkoministeriön jakamassa kuvassa ministeri Ville Tavio (ps.) sai päähänsä digitaalisen hiuslisäkkeen. Presidentin kanslian epähuomiossa julkaisemassa kuvassa Alexander Stubbin solmio oli vedetty suoraksi vasta kuvan ottamisen jälkeen.
Erilaiset kuvamanipulaatiot ovat herättäneet keskustelua viime kuukausina. Maailmanlaajuista huomiota herätti Walesin prinssin ja prinsessan sosiaalisen median tileillä julkaistu kuva prinsessa Catherinesta poseeraamassa lastensa kanssa. Pian julkaisun jälkeen useat uutistoimistot vetivät levittämänsä kuvan takaisin vedoten siihen, että kuvaa on muokattu. Catherine myönsi tehneensä kuvaan ”muokkauskokeiluja” ja pyysi anteeksi kuvan aiheuttamaa hämmennystä.
Asiaa vatvottiin mediassa, mutta yksi kysymys jäi esittämättä: miksi kukaan olettaisi, että sosiaalisessa mediassa julkaistu perhepotretti täyttäisi uutiskuvan kriteerit?
Journalistien on syytä muistaa, että heidän suhteensa valokuvaan on poikkeuksellinen. Yleisö on huomattavasti journalisteja sallivampi lehtikuvien käsittelyn suhteen. Liina Puustisen ja Janne Seppäsen vuonna 2010 julkaiseman tutkimuksen mukaan kolmannes yleisöstä hyväksyisi ihmisten poistamisen uutiskuvien taustalta. Journalisteista vastaavan olisi valmis hyväksymään vain neljä prosenttia.
Keskittyminen vain kuvankäsittelyvaiheessa tapahtuvaan manipulaatioon on kuitenkin hedelmätöntä. Kuvan totuudellisuuteen vaikuttavat lukuisat seikat kuvausjärjestelyistä kuvien valintaan.
Mitä pitäisi ajatella puolustusministeriön X-tilillään julkaisemasta kuvasta, joka antoi ymmärtää ministeri Antti Häkkäsen (kok.) osallistuneen lankapuhelimella sotilasliitto Naton etäkokoukseen? Häkkäsen pöydällä oli F-35-hävittäjän pienoismalli ja taustalla tarkkaili Mannerheim. Huvittuneisuutta herättänyt kuva paljastui myöhemmin kuukausia vanhaksi. Näitä kuvia ei oteta tai valita journalistisin perustein, vaan viestintätarkoituksiin.
Vakavampi muistutus journalististen ja viestinnällisten kuvien eroista saatiin vuonna 2016, kun valtioneuvoston silloinen viestintäjohtaja Markku Mantila pyrki estämään valtioneuvoston kanslian kuvaajana toimineen Sakari Piipon kuvien julkaisun, koska hänen mielestään kuvat esittävät kohteet epäasiallisessa valossa, nukkavieruina ja väsähtäneinä.
Journalistin tehtävänä on tallentaa todellisuus sellaisena kuin se on, kun taas viestintä pyrkii usein antamaan edustavan ja myönteisen kuvan. Kuvajournalisti ei suorista presidentin kravattia ennen kuvausta, eikä varsinkaan kuvankäsittelyohjelmassa.
Ilmaiskuvien käyttö on kuitenkin mediassa yleistä, ja toimituksilla on vain rajalliset mahdollisuudet varmistaa niiden aitous. Tiedotusvälineisiin virtaa kuvia monista lähteistä: kuvatoimistoilta, yleisöltä, viranomaisilta, freelancereilta ja omilta kuvaajilta. Kuvatoimittajien ammattitaitoa on poimia kuvien valtavasta virrasta olennainen ja osata arvioida kuvien autenttisuutta ja niiden välittämää viestiä. Tilannetta ei helpota se, että monissa toimituksissa kuvatoimittajat on irtisanottu tai heidän tehtävänkuvaansa laajennettu.
Toimitukset suhtautuvat kuviin turhan laiskasti. Niissä ajatellaan, kuin valokuvat olisivat lähtökohtaisesti totuudenmukaisia, vaikka toimituksen ulkopuolelta tarjottuihin kuviin tulisi suhtautua kuten muuhunkin aineistoon: kriittisesti.
Kuvien muokkaaminen ja kuvaväärennösten tekeminen muuttuu yhä helpommaksi ja nopeammaksi erilaisten tekoälytyökalujen avulla. Varmin tapa taata mediassa julkaistujen kuvien todenperäisyys on turvata toimitusten oma kuvatuotanto. Käyttämällä omia kuvaajia, kuvatoimittajia ja luotettuja freelancereita toimitukset voivat varmistaa, että mediassa julkaistut kuvat on tuotettu journalistisin perustein.
