Makaan hoitopöydällä viltin alla työterveyshoitajan hämärässä ja viileässä huoneessa. Mietin, mitä oikein on tapahtumassa.
Minut on ohjattu huoneeseen lepäämään migreenin takia. Se on iskenyt ensimmäistä kertaa 15 vuoteen, vain kaksi viikkoa uuden kesätyön alkamisen jälkeen. Päivä on ollut rauhallinen enkä keksi migreenille mitään laukaisevaa tekijää.
Onneksi kipu ei ole kova. Vitsailen loppupäivästä työkavereille, ettei työnteko varmaan sovi minulle, kun heti tulee tällaisia vaivoja.
Ehkä stressasin uutta työtä uudessa kaupungissa ja isossa talossa. Paikka tuntui maakuntalehdessä vietettyjen kesien, ttt-talvien ja sivusta seuratun yt-rumban jälkeen upealta mahdollisuudelta. Taloon oli palkattu nuoria ihmisiä, jopa yli kesän mittaisiin työsuhteisiin. Se tuntui kymmenisen vuotta sitten huimalta, koska alan työpaikat vähenivät noihin aikoihin vauhdilla.
Ennen työn alkua olin miettinyt, että kesätyö on minulle hyvä näytön paikka, josta voisi seurata jotain. Niin varmasti useimmat kesurit ajattelevat. Ehkä kesätyö poikisi freekeikkoja, kontakteja tai muutaman kuukauden jatkopestin, jos ei muutakin. Sellainenkin olisi työkokemuksen tilkkutäkkiä kerryttävälle hyvä askel. Odotin etenkin sitä, että voin oppia monenlaista uutta.
Tätä työtä varten olin hylännyt kesäpestin tutussa maakuntalehdessä. Olin avustanut lehteä seitsemän vuotta ennen kuin pääsin sinne kesätöihin tuoreena maisterina. Nyt rekrytoija oli antanut ymmärtää, että jos lähden kesäksi muualle, takaisin on tuskin tulemista. Kotikaupungin isoin työnantaja ei siis tulevaisuudessa tarjoaisi minulle töitä. Tiesin toisaalta senkin, etten olisi ollut maakuntalehdessä jonon ensimmäisenä, jos pidempiä määräaikaisuuksia joskus jaettaisiin. Päätin hypätä kohti uutta.
Hoitopöydällä maatessani en aavistanut, että kesästä ei tulisi komeaa työnäytettä. Tuurasin tuottajana ja toimittajana yhtä kokonaista ja yhtä osa-aikaista tehtävää, jotka oli nyt yhdistetty. Uskon, että olisin voinut suoriutua tästä kunnialla, mutta oma ja puolison terveys päättivät toisin.
Puolisollani on pitkäaikaissairaus, kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kesäpestin aikana se oli kääntynyt vaiheeseen, joka horjutti omaa jaksamistani niin, etten mitenkään pystynyt antamaan parastani.
Migreeniä ennakoiva sahalaitakuvio ilmestyi näkökenttääni kesän aikana toistuvasti. Se ei kuitenkaan haitannut minua yhtä paljon kuin stressi siitä, etten kykene nukkumaan kunnolla enkä tekemään töitäni hyvin.
Keskittymiskykyni rapisi ja yritin selvitä tekemällä ylitöitä välillä salaa ja välillä luvan kanssa. Kävelin toimituksen rappusia kerroksesta toiseen ja olin toistuvasti purskahtaa itkuun. Viikonloppuisin yritin käsittää, mitä puolisoni voinnissa oli tapahtumassa.
Keskustelin esihenkilöni kanssa työhön liittyneistä ongelmatilanteista, mutta en uskaltanut kertoa omista ongelmistani, jotka vaikuttivat työpanokseeni. Häpesin, että tuottamani sivut eivät valmistuneet taittoon oikeaan aikaan. Istuin sen seurauksena iltoja toimituksessa odottamassa omien sivujeni taiton valmistumista, kun muita sivuja pantiin kuntoon.
En luottanut omiin valintoihini juttujen tilaamisessa ja käsittelyssä, mikä ei varmasti näyttänyt hyvältä ulos päin. Ideointikaan ei sujunut normaalisti. Tietysti on mahdollista, että olisin möhlinyt näytön paikkani normaalitilanteessakin, mutta jos päässäni olisi ollut käytössä koko kaista, olisin edes kokenut tehneeni parhaani.
Myöhemmin luin evoluutiotutkimuksesta, että ihmisen näkökenttä kapenee stressaavissa oloissa, eikä stressaantunut näe vaihtoehtoja. Tiukassa paikassa luolaihminen keskittyy vain selviytymiseen – seuraavan aterian hankkimiseen – eikä silloin voi innovoida uutta. En nähnyt vaihtoehtoja enkä sitä, miten olisin voinut helpottaa tilannettani.
Vastaava näkökentän kapeneminen oli tuttua jo opiskeluajoilta, jolloin podin masennusta. En silti tajunnut saman kaavan toistumista, koska tilanne kehittyi hitaasti. Koin, että minun on pärjättävä yksin, puristettava mailaa entistä kovemmin.
Olin jo pitkään tuntenut olevani tällä alalla kuin hääauton perässä narun päässä killuva kenkä, joka poukkoilee ja ottaa välillä osumaa tiestä, autosta ja muista vetokoukkuun sidotuista esineistä. Ajattelin, että jos näitä töitä haluaa tehdä keskellä alan murrosta, on siedettävä kolhuja.
Olen aika rikki, mutta please, ottakaa minut töihin myös huomenna, tarvitsen rahaa.
Kun puolisoni sairastuminen alkoi hiljalleen vaikuttaa jaksamiseeni, olin ttt-sopimuksella maakuntalehdessä. Koin, että en olisi mitenkään voinut sanoa silloisille pomoilleni, että ”kuule, olen aika rikki, mutta please, ottakaa minut töihin myös huomenna, tarvitsen rahaa”.
Ehkä he olisivat ymmärtäneet tilanteen. Jälkikäteen kävi ilmi, että kesäpestin esihenkilö tunsi puolisoni sairauden, kaksisuuntaisen mielialahäiriön, sen oireet ja vaikutuksen läheisiin.
Jatkopestiä isossa lehdessä ei kesän jälkeen kuitenkaan tullut, ei edes seuraavaa kesäduunia, kuten pelkäsinkin. Hain myös muualle, mutta jäin seuraavana kesänä lopulta kokonaan ilman työsuhdetta. Olo oli yhtä synkkä kuin vaikeimpina masennushetkinä opiskeluaikana. Osa kesästä kului lopulta lähinnä sairauslomalla. Tein kesän aikana vain yhden juttukeikan, kun vakituinen asiakas pyysi.
Juhannuksen aatonaattona kolme vuotta ison lehden kesäpestin jälkeen seisoin Lidlin vihannesosastolla, kun sain puhelun. Olin saanut starttirahan! Kesä suuressa lehdessä jäi viimeiseksi täysipäiväiseksi työsuhteekseni. Kotipaikan lehteen ei ollut paluuta, vaikka taittovuoroja kyselinkin. Olin tehnyt freenä hommia pitkään, viimeksi laskutuspalvelun kautta, mutta muuttuneiden YEL-säädösten takia siinä ei enää ollut järkeä, joten päätin kokeilla toiminimen perustamista. Paistopisteen kupeessa kysyin virkailijalta, voinko heti aluksi pitää kuukauden loman. Se kuulemma kävi päinsä. Olin huojentunut.
Starttirahan saaminen teki minusta yrittäjän. Se tuntui hienolta ja toi vähän itseluottamusta. Starttirahalla saatoin myös maksaa puolisoni terapiakulut, sillä Kelan psykoterapiassa omavastuuosuus tuplaantuu kolmantena vuonna.
Viimeisen kesätyöpestin jälkeen olin oppinut toimimaan auttavasti puolisoni sairauden kanssa. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosista oli jo nelisen vuotta. Muitakin diagnooseja tuli hiljalleen. Hyvin hiljalleen eteni myös hänen hoitonsa. Seuraavaa askelta hoitopolulla on odotettu toistuvasti kuukausia tai puoli vuotta. Joskus hän on byrokratian takia pudonnut kaikkien tukien ulkopuolelle vaille mitään tuloja.
Välillä elämä tuntui absurdilta, kuin olisin ollut keskellä elokuvaa. Eräänä aamuna kirjoitin kuolemaan liittyvää juttua. Edellisyönä olin keskustellut puolisoni kanssa siitä, että jaksaako hän elää, kun mistään ei saa apua.
Omakohtaiset kokemukset auttavat usein jutunteossa, mutta juuri tämän teeman tulemisen omalle iholle olisin mieluusti välttänyt. En muista, miten sain jutun kursittua kasaan, mutta lehteen se meni.
Freenä työskenteleminen on tuonut joustoa silloin, kun olen välillä ollut ilmat pihalla huonoina hetkinä pari päivää itsekin.
Olen usein miettinyt, miten tilanteeni olisi edennyt, jos olisin ollut työsuhteessa. Miten säännölliset tulot olisivat vaikuttaneet jaksamiseeni ja työyhteisö vointiini? Millainen puolisoni hoitotasapaino olisi, jos olisin voinut kustantaa hänelle hoitoja yksityiseltä puolelta? Olisiko hän päässyt palaamaan työelämään?
Toimin kuitenkin sillä näkökentän leveydellä, joka minulla oli, ja yritin selvitä. Etsin vastapainoa harrastuksista: urheilin kilpaa, lauloin kuorossa, olin yhtä aikaa kolmen yhdistyksen hallituksessa ja parissa muussa rivijäsenenä. Innostun helposti monesta asiasta, mutta oli siinä mukana eskapismiakin.
En ole törmännyt yritysoppaaseen tai -sparraajaan, joka kehottaisi perustamaan yrityksen silloin, kun ihminen on henkisesti erittäin kuormittunut. Uupuneena tai masentuneena ei välttämättä ole luova ja itsevarma bisneksen kasvattaja ja tuliterien ideoiden luoja. Kapea näkökenttä estää huomaamasta uusia mahdollisuuksia, ja uudet haasteet ovat myös riski: on vaarana tulla torjutuksi tai kompastua oman jaksamisen puutteeseen. Vaikka vanha työkuvio olisi täyttä tuubaa, se on tuttua tuubaa. Uusi tuo riskin erilaisesta kurasta, jonka kanssa ei välttämättä ole voimia painia. Asioiden muuttaminen vaatii jaksamista. Sen puutetta en aina tiedostanut, mikä johti turhaan itseni soimaamiseen.
Olen kertonut tilanteestani kolmelle toimeksiantajalleni. Heistä yksi suhtautui hyvin empaattisesti, mutta – kenties jostain muusta syystä – lakkasi ostamasta juttuja vuodeksi. Toinen oli ymmärtäväinen yhtä vaisua juttua kohtaan, mutta pohti vuotta myöhemmin, kannattaako yhteistyötä kuitenkaan jatkaa ”kun sinulla on näitä hankaluuksia ollut ennenkin”.
Mietin, kannattaako palata opiskeluaikojen strategiaan, ja olla enimmäkseen hiljaa, vaikka ilmapiiri yhteiskunnassa on tullut 2000-luvun alun jälkeen avoimemmaksi ja mielenterveysongelmien stigma on onneksi ainakin osin hälventynyt. Päätin ajatella, ettei ole eroa sillä, onko ihmisellä rikki polvi, selkä vai mielenterveys. Kukaan ei mitään näistä itselleen halua.
Mitä olisi tapahtunut, jos olisin onnistunut paremmin kesätöissä isossa lehdessä? Freeksi olisin hyvin voinut hakeutua jossain kohtaa joka tapauksessa. Hyvin mennyt kesä olisi voinut silti poikia lisää muuta työkokemusta, ainakin itsevarmuutta tuleviin kuvioihin.
Koen, että kuvio on kertautunut: mahdollisten seuraavien pestien myötä katosi myös mahdollisuus oppia niihin liittyviä asioita ja saada luottamusta omaan tekemiseen – ja muiden töiden hakemiseen. Viheliäisintä onkin se, miten tämä kaikki on vaikuttanut omaan ajatteluun, siihen minkä näen mahdollisena. Sen korjaamiseen olen saanut ammattiapua, mutta tie on ollut pitkä.
Keskusteluapua kriiseissä ja vaikeissa elämäntilanteissa tarjoaa muun muassa Mieli ry, jonka kriisipuhelin päivystää vuorokauden ympäri numerossa p. 09 2525 0111. Lisätietoa osoitteessa: mieli.fi/tukea-ja-apua/
Uusimmassa lehdessä
- Paikallismedia kytkee ihmiset yhteisöönsä. Alajärvelle muuttanut Jukka Vuorio huomasi tarttuvansa pikkukunnan uutisiin sitä painokkaammin, mitä synkemmältä maailma muussa mediassa näyttää.
- Yleisön luottamus täytyy ansaita yhä uudelleen
- Journalistin ohjeiden uudistusehdotukseen paljon kommentteja – ”On jätettävä tilaa myös journalismin houkuttelevuudelle”
- Palkaton sairauspäivä huolettaa – liitto ei hyväksy ehdotusta, jos sitä esitetään neuvotteluissa
