Kustannusala

True crime on journalismin periaatteilla tehtyä viihdettä, joka tuo mediayhtiöille yleisöjä ja rahaa. Tekeekö se roistoista ja murhaajista tähtiä uhrien kustannuksella?

Nikon elämä näytti ainakin ulkopuolisille täydelliseltä. Levoton sielu koki kuitenkin tyhjyyttä ja kaipasi jotain, mitä pelkkä luksuselämä ei pystynyt tarjoamaan.

Muun muassa näin true crime -sarja Katiska selittää sen, että porilaisen hyvän perheen pojasta, Niko Ranta-ahosta, tuli suuren huumevyyhdin päätekijä.

Elokuussa Ruutu+-kanavalla esitettyä neliosaista sarjaa on kritisoitu sen tavasta käsitellä huumekauppaa. Se käynnisti keskustelun true crimen eettisyydestä:

Onko oikein höystää huumekauppiaan elämästä kertova tositarina kauniilla naisilla ja nopeilla autoilla? Hyötyykö hän tullessaan kuvatuksi naapurin Nikona, joka on nyt vain sattunut tekemään vääriä valintoja? Onko törkeä rikos hyvää viihdettä?

Keskustelua Katiska-vyyhdin käsittelystä mediassa heräteltiin jo ennen Katiskan ensiesitystä. Ylen rikos- ja oikeustoimittaja Päivi Happonen kysyi 2. heinäkuuta Ykkösaamun kolumnissaan, onko tapaukseen liittyvän ”ihmissuhdesopan” – siis muun muassa Ranta-ahon ja tämän entisen seurustelukumppanin suhteen yksityiskohtien raportoiminen – oikein.

Silloin kun rikosuutisista tulee viihdeuutisia, on olemassa vaara, että syytetyistä tulee joidenkin mielessä sankareita. Voi unohtua, mistä heitä syytetään, Happonen kirjoitti.

Katiskan tuottaja Joni Soila sanoo Journalistille, että Katiska-vyyhdin kohdalla peiliin pitäisi katsoa muiden kuin Ruudun sarjan tekijöiden.

Solar Republic -tuotantoyhtiössä työskentelevä Soila on Seiskan ja Katson entinen päätoimittaja, ja tuottanut muun muassa Big Brother -ohjelmaa. Hän tutustui Ranta-ahon entiseen seurustelukumppaniin Sofia Belórfiin jo kahdeksan vuotta sitten töiden kautta.

”Meitä on kyseenalaistettu siitä, että olisimme kiillottamassa rikollisesta glamour-hahmoa. Väitän, että glamour-hahmon luojat löytyvät ihan muista medioista”, Soila sanoo.

”Tein itse 25 vuotta viihdemediaa, enkä ole ennen nähnyt tilannetta, jossa viihdetoimittajat päivystävät Helsingin käräjäoikeudessa aamusta iltaan.”

Syyttäjä vaatii Ranta-aholle 13 vuoden tuomiota muun muassa doping-aineiden ja huumeiden maahantuonnista vuosina 2016 – 2019. Kaikkiaan jutussa on 54 vastaajaa, mukaan lukien Belórf.

Ranta-aho on tunnustanut oikeudessa pääosan häntä koskevista syytteistä. Se oli Soilan mukaan Katiskan kannalta oleellista.

”Dokumentti olisi ollut aivan toisenlainen, jos hän olisi mennyt kiviseinäkiistolla. Meidän dokumentillamme ei ole mitään vaikutusta jutun lopputulokseen ja tuomioon.”

Tuomion Ranta-aho saa todennäköisesti vasta ensi vuoden puolella. Oikeudenkäynnin keskeneräisyys tarkoittaa, ettei Katiskassa ole voitu kuulla esimerkiksi syyttäjää tai tutkinnanjohtajaa.

Soila korostaa, että Ranta-ahon tunnustamat rikokset ovat törkeitä ja vaarallisia. Tätä on haastateltu dokumenttia tehdessä useasti ja myös haastettu. Mutta journalismia Katiska ei välttämättä ole, Soila pohtii.

”On tätä toki tehty journalismin pelisäännöillä, mutta onko elämäkerta journalismia”, Soila kysyy.

”Tässä ei ole rikosjournalismin keinoja hyödyntäen lähdetty selvittämään, kaivettiinko kokaiini metrin vai kahden metrin syvyyteen ja kuka sen sieltä haki.”

True crimen kenttä on Soilan mukaan moninainen, mutta hän myöntää, että usein ohjelmien keskiössä ovat ihmiset, eivät ilmiöt, kuten huumeongelma.

”True crimen tekijät vastaavat yleisön kiinnostukseen ihan kuin journalistitkin. Sellaisia juttuja kirjoitetaan kuin ihmiset haluavat lukea.”

Katiskan toinen jakso oli elo –syyskuun vaihteessa Ruudun katsotuin ohjelma. Tuolloin se peittosi katsojamäärällään myös Yle Areenan ja MTV-palvelun ohjelmat, vaikka on maksullinen.

 

 

True crime on kirjallisuus-, podcast- ja ohjelmagenre, jossa ihmisiä kiehtovat tutkimusten perusteella muun muassa jännitys, uteliaisuus ja halu ratkoa arvoituksia.

Yhdysvalloissa tehtyjen tutkimusten mukaan true crimea kuluttavat ahkerasti etenkin nuoret naiset. Amerikkalaiset true crime -sarjat ovat saippuaoopperamaisia ja käsittelevät usein intohimorikoksia, sanoo Tampereen yliopiston tutkijatohtori Pauliina Tuomi.

True crime -podcastien suosio liittyy Tuomen mukaan osaltaan niiden ympärillä toimiviin tiiviisiin faniyhteisöihin.

Esimerkiksi Jäljillä-rikossarjan kuuntelijoilla on aktiivinen, yli 8 000 ihmisen Facebook-ryhmä, jossa podcastin tekijä kyselee jaksotoiveita. Jäljillä on Spotifyn ja Applen palveluissa yksi suosituimmista suomalaisista podcasteista.

”Nuoria podcastien tekijöitä kiinnostavat usein syyt rikosten takana, ei niinkään niillä repostelu”, Tuomi sanoo.

True crimen uusimman nosteen alkupisteeksi tavataan mainita vuonna 2014 julkaistu yhdysvaltalainen Serial-podcast. Journalistisesti kunnianhimoinen Serial teki rikostarinoiden kuluttamisesta vähän nolon paheen sijaan valtavirtaa. Sen ensimmäisen tuotantokauden jaksoja on ladattu nyt yli 300 miljoonaa kertaa.

Moni haistoi rahan.

Sittemmin etenkin rikospodcastien ja rikoksia käsittelevien tv-sarjojen määrä onkin moninkertaistunut. Esimerkiksi Yhdysvalloissa true crime on viidenneksi suosituin podcast-genre. Podcastien mainostuottojen arvioidaan lähenevän lähivuosina miljardia dollaria eli noin 850 miljoonaa euroa.

Isossa-Britanniassa Sky-televisioyhtiö perusti vuosi sitten pelkästään true crime -ohjelmia esittävän kanavan. Saksassa Zeit ja Stern -lehdet julkaisevat rikoksiin keskittyneitä Verbrechen ja Crime -aikakauslehtiä, joihin molempiin liittyy myös podcast.

Kotimaisilla rikostarinoilla on tehty rahaa 1970-luvulta lähtien, mutta myös Suomessa true crime -sisältöjen määrä vaikuttaa kasvaneen kansainvälisen mallin mukaan. Tällä hetkellä Katiskan lisäksi Ruudusta voi katsoa muun muassa sellaisia tosipohjaisia rikossarjoja kuin Poliisit, Poliisit Kotihälytys, Lapin Poliisit, Arman ja Suomen rikosmysteerit sekä Keisari Aarnio ja siihen liittyvä keskusteluohjelma. Yle Areenaan on koottu sarjat Rikostarinoita historiasta, Rikostarinoita Suomesta, Rikollinen mieli ja Ei vanhene koskaan sekä dokumentti Silmästä silmään. MTV:n suoratoistopalvelun valikoimassa ovat Rikospaikka ja Rikospaikka: True Crime Suomi.

Kotimaisia true crime -podcastejakin on Jäljillä-sarjan lisäksi toistakymmentä.

 

Myös kirjakustantajia kiinnostaa true crime. Journalistin kahdeksalle kustantajalle tekemän kyselyn perusteella liki kaikilla on listoillaan ainakin yksi tai kaksi genreen sopivaa kotimaista tietokirjanimikettä, ulkomaisista puhumattakaan. Kustantajista muun muassa Like ja Into etsivät uusia kotimaisia true crime -teoksia listoilleen aktiivisesti.

Innon sähkö- ja äänikirjakustantaja Camilla Gabrielsson kertoo kustantamonsa tuottaneen tänä vuonna kolme true crime -kirjaa, ja tuotantomäärää ollaan tuplaamassa. Parhaiten vetävät Suomeen tai lähialueille sijoittuvat kirjat.

”Ihmisiä yleisesti kiinnostaa ihmismielen pimeämpi puoli, joten mitä epäinhimillisemmästä tai raaemmasta tapauksesta on kyse, sitä enemmän se kiinnostaa. Genre kukoistaa erityisesti e- ja äänikirjapuolella.”

Kustantajien joukosta erottui Atena, jonka kotimaisten tietokirjojen joukosta löytyy vain huumeita käyttäneen äidin tarina. Kustantaja Ville Rauvolan mukaan Atena ei ole aktiivisesti pyrkinyt hankkimaan kotimaisia true crime -kirjoja.

”Tämä genre toimii nähdäkseni pitkälti niin päin, että kirjoja ei läheskään aina tarjota kustantajalle, vaan kustantaja saattaa kysellä tekijöiden kiinnostusta kirjoittaa kirja. Olisin kyllä mielelläni esimerkiksi kustantanut Minna Passin ja Susanna Reinbothin hienon Keisari Aarnion, jos sellainen tilanne olisi tullut vastaan. Mutta genressä on myös sellaisia kirjoja, joita emme olisi moraalisista syistä ottaneet kustannusohjelmaamme”, Rauvola kirjoittaa.

Vaikka asiallisesti toteutettu true crime ei ole viihdemuotona sen kyseenlaisempi kuin mikään muukaan genre, siihen liittyy aina eettinen ristiriita, tutkija Pauliina Tuomi sanoo. Kirjan tekeminen vaikkapa sarjamurhaajasta voi olla omiaan ruokkimaan tämän narsismia.

Toissakesänä Helsingissä oltiin järjestämässä True crime -tapahtumaa, jonka ohjelmassa olisi ollut muun muassa vierailuja rikospaikoille tekijöiden kanssa ja illallinen kaksoismurhaajan seurassa. Julkisen äläkän jälkeen tapahtuma kutistui keskustelutilaisuudeksi.

Tuomen mukaan yleisön älähtäminen kertoo, ettei true crime ole Suomessa mennyt niin pitkälle kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Katiska-dokumentin hän epäilee herättäneen keskustelua, koska sen päähenkilö esitettiin hulppeissa puitteissa, vapaana, eikä varsinaisesti kovin katuvana.

”Ihmiset haluaisivat nähdä tällaisen henkilön mieluummin häkissä kuin hummailemassa drinkki kädessä Marbellan auringossa.”

 

Ääni- ja e-kirjapalvelu Storytel julkaisi heinäkuussa kolmiosaisen true crime -äänikirjan Aino Nykopp-Koskesta, joka perushoitajana työskennellessään murhasi lääkkeillä potilaita. Viidestä murhasta, viidestä murhan yrityksestä ja kahdesta törkeästä pahoinpitelystä elinkautiseen tuomitun Nykopp-Kosken tarinan kirjoitti llta-Sanomissa työskentelevä Miika Viljakainen.

Storytelin kustannuspäällikkö Mirka Vesala kertoo, että true crimen kirjoittajaksi valikoituvat usein rikostoimittajat. Monen äänikirjan alussa avataan sitä, millaisia lähteitä kirjassa on käytetty ja mitä epävarmuuksia niihin liittyy.

”Rikostoimittajilla on hallussa se, mitä lähteitä voi käyttää ja mitä saa kirjoittaa.”

Nykopp-Koskea käsittelevä kirja on tilaustyö, kuten moni muukin Storytel Original -äänikirjoista. Kustantamolle on tarjottu joitakin true crime -genren käsikirjoituksia, joita ei ole päätetty julkaista.

”Esimerkiksi rikoksesta tuomitun kanssa yhteistyön tekeminen varmasti vaatisi meiltä aika tarkkaa keskustelua, mikä on tekijän intressi. Taustalla täytyisi olla ainakin jokin muu ajatus kuin että rikollinen kertoo, miten hän sen teki.”

Storytelille true crime on tärkeä genre. Se on Vesalan mukaan kirja-alalla selvä trendi, vaikka se ei ole suosiossaan vielä tavoittanut fiktiivistä rikoskirjallisuutta.

Yhtiön kuunnelluin kotimainen true crime -kirjasarja on Ylen rikos- ja oikeustoimittaja Tuomas Rimpiläisen tekemä neliosainen Motiivi murhaan. Sarjassa käsitellään Turun terrori-iskua, sarjakuristaja Michael Penttilää, Raisa Räisäsen katoamistapausta sekä Jämsässä vuonna 2006 puolisonsa murhaamaksi joutunutta Paula Björkqvistiä.

Äänikirjoissa on hyödynnetty autenttista äänimateriaalia, kuten nauhoitetta Björkqvistin ja puolison riidasta juuri ennen murhaa.

Rimpiläinen valikoi kirjaan tapaukset, joista hänellä oli jo ennakkoon materiaalia. Niillä piti olla yhteiskunnallinen ulottuvuus.

”Kokonaisuus on tärkeämpi kuin veriset yksityiskohdat. Niissä täytyy joka tapauksessa miettiä, mikä menee yleisön sietokyvyn yli. Pelkkä raakuus ei ole kiinnostavaa.”

Rimpiläinen kertoo arvioivansa aina tarkkaan, onko yksityiskohtaisen materiaalin julkaiseminen perusteltua.

”Esimerkiksi Björkqvist-nauhoitteen otin mukaan, koska se on ainutlaatuinen tallenne tyypillisestä riitatilanteesta, joka kääntyy äärimmäiseksi parisuhdeväkivallaksi.”

Teoksiensa päälähteinä Rimpiläinen on käyttänyt oikeudenkäyntipöytäkirjoja ja esitutkintamateriaaleja. Tukiaineistona toimivat muut julkiset materiaalit, lehtiartikkelit ja taustahaastattelut. Björkqvistin murhasta kirjoittaessaan Rimpiläinen tarjosi omaisille ja tekijälle mahdollisuutta kommentoida. Heistä kukaan ei tarttunut tarjoukseen.

Rimpiläinen korostaa, että kaikkia materiaaleja täytyy arvioida kriittisesti ja ne on vahvistettava muista lähteistä. True crimen tekeminen on kuitenkin jossain määrin vapaampaa kuin rikosjournalismin, vaikka esimerkiksi Motiivi murhaan -sarjaa tehdessään Rimpiläinen noudatti Journalistin ohjeita.

”Olen esimerkiksi hieman enemmän näkökulmannut kirjoja ja valinnut hieman tarkemmin, milloin mainitsen lähteen.”

True crimen tekijäkeskeisyyden Rimpiläinen myöntää. Sen juurisyy on uhrien suojeleminen.

”Suomessa ei ole sellaista kulttuuria kuin Yhdysvalloissa, missä uhrit tuovat näkökulmansa helpommin esiin. Meillä on hankala saada vakavan väkivallan tai vaikkapa seksuaalirikosten uhreja puhumaan julkisuuteen.”

Rimpiläisen mielestä uhreja olisi tärkeä kuulla rikosjournalismissa ja true crimessä enemmänkin – samoin kuin haastaa rikoksen tekijöitä. Hän pitää selvänä, että ainakin osa rikollisista haluaa haastatteluissa kiillottaa julkista kuvaansa.

Freelancetoimittaja Vera Miettisen tekemä ja Suomen podcastmedian tuottama kahdeksanosainen podcast entisestä jengipomosta Keijo Vilhusesta julkaistiin elokuussa. Podcastin ensimmäistä jaksoa kuunneltiin Yle Areenassa yli 129 000 kertaa ensimmäisen kuukauden aikana.

Podcastin idea syntyi, kun Suomen podcastmedian suunnittelija Hannu-Pekka Komonen pohti, voisiko Suomessa tehdä jotain Netflixin menestyssarjan Narcosin kaltaista, mutta podcastina ja niin, että kaikki on totta. Rikosjournalismiin erikoistunut Miettinen pyydettiin mukaan projektiin. Valmista tuli puolessa vuodessa.

”Sitä ei pidä kieltää, etteikö näitä viihteellistettäisi. Podcastia voi dramatisoida eri tavalla kuin vaikka pitkää lehtijuttua”, Miettinen sanoo.

Vilhunen ei saanut podcastista korvausta. Se on Miettisen mukaan eettisesti oikein, vaikka hän onkin miettinyt, onko se inhimillisesti reilua.

Miettinen sanoo, että true crimen yllä leijuu ”negatiivinen pilvi”. Hän arvelee sen johtuvan siitä, ettei suomalaisia rikollisia ole tavattu tuoda aiemmin yhtä vahvasti esiin. Sen kuitenkin muuttivat tietyt rikostapaukset ja niiden keskiössä olleet henkilöt, kuten murhaepäilyistä vapautettu Anneli Auer ja Ex-jengipomo Keijo Vilhusen elämä -podcastissakin esiintyvä ex-poliisi Jari Aarnio.

Miettinen ei aliarvioisi yleisöä. Vaikka huumerikollisen elämä näyttäisi päällepäin loistokkaalta, valtaosa ymmärtää, ettei se ole tavoiteltavaa.

Miettisen mukaan myös rikollisia on tärkeää kuulla julkisuudessa. Hekin ovat ihmisiä, joilla on oikeus kertoa tarinansa. Uhrien kannalta olisi silti tärkeää, että kirjan, podcastin tai tv-ohjelman päähenkilönä esiintyvä rikollinen katuisi tekojaan. Jos hän ei kadu, se täytyy käsitellä erittäin hienovaraisesti tai ei ollenkaan.

”Ei rikollista pidä päästää kertomaan, ettei hän näe teoissaan mitään väärää.”

Miettinen toimii nykyisin myös perustamansa, true crimeen erikoistuneen kustantamon kustannuspäällikkönä. Syyskuun alussa Deadline Kustannus julkaisi ensimmäisen kirjansa, räppäri Sonny Nymanin omaelämäkerran. Nyman tuomittiin elinkautiseen murhasta vuonna 2005.

Kustannuspäätöstä Miettinen kertoo pohtineensa pitkään. Sitä puolsivat paitsi Nymanin syvä katumus ja raadollinen tapa kuvata huumemaailmaa, myös tämän rankka tausta lastensuojelun asiakkaana. Se teki aiheesta yhteiskunnallisesti merkittävän, Miettinen sanoo. Kirjastaan Nyman saa normaalin ennakon.

Miettinen itse viimeistelee kirjaa isänsä ja äitipuolensa murhaamasta 8-vuotiaasta Eerikasta. Sitä hän on tehnyt nyt seitsemän vuotta. Teoksen on määrä ilmestyä joulukuussa Deadline Kustannuksen listoilta.

Eerikan tarinan kertominen on venynyt monista syistä, muun muassa siksi, ettei osa kirjan kannalta keskeisistä henkilöistä ole aiemmin ollut valmis puhumaan.

Osaan olisi kannattanut ottaa yhteyttä ensimmäisen kerran vasta, kun aikaa oli kulunut, Miettinen pohtii. Aikanaan moni kieltäytyi haastattelusta.

”Tapahtumat olivat niin traumaattisia. Osa suostui haastatteluun vasta nyt.”

 

Lokakuun lopussa 2019 Yle julkaisi Areenassa Rikollinen mieli -ohjelmasarjan. Sen jokaisessa jaksossa ääneen pääsi väkivaltarikoksesta tuomittu vanki. Kolmannessa osassa esiintyi kahdesta raiskauksesta tuomittu mies, joka kertoi, ettei varsinaisesti kadu tekojaan.

Ohjelman tekijät eivät olleet yhteydessä sarjan rikosten uhreihin tai omaisiin ennen jaksojen julkaisua. Raiskauksista selvinnyt kertoi Iltalehdelle kuulleensa ohjelmasta isältään, joka oli lukenut siitä lehdestä. Hänen henkilöllisyyttään ei kerrottu ohjelmassa, mutta se oli helposti pääteltävissä. Poliisi aloitti asiasta rikostutkinnan, joka on yhä kesken.

Yle poisti raiskausta käsittelevän jakson Areenasta viikon kuluttua julkaisusta.

Yhteyden ottaminen uhriin tai tämän omaisiin olisi vähintä, mitä true crimen tekijän pitäisi tehdä, sanoo Rikosuhripäivystyksen kehitysjohtaja Jaana Koivukangas.

Toki sillekin on aikansa ja paikkansa. Koivukangas kehottaa arvioimaan tarkkaan, onko asian käsittely sellaisessa vaiheessa, jossa uhrin voisi ajatella haluavan puhua asiasta.

Koivukankaan mukaan true crime -viihde vaikuttaa vain harvoin positiivisesti uhrin tai hänen omaistensa toipumiseen. Heidän mielessään tapaukset eivät vanhene koskaan.

Jos uhri on kuollut ja rikoksen tekijä saa kertoa oman näkemyksensä tapahtumista, omaiset voivat kokea painetta tuoda esiin uhrin näkökulman, vaikka eivät enää haluaisikaan puhua aiheesta. Koivukankaan mukaan omaisia saatetaan myös tahattomasti syyllistää.

”Suomi on aika pieni maa. Täällä tarinoiden uhrit on helppo tunnistaa. Tuntuisi kohtuulliselta, että kun vuodet vierivät, uhrilla ja omaisilla olisi oikeus jatkaa elämäänsä.”

Koivukangas korostaa, ettei vastusta sitä, että rikoksen tekijät saisivat kertoa oman tarinansa.

”Asiallisilla ja viihdetarkoituksiin tuotetuilla dokumenteilla on eroa.”

 

Katiskan viimeinen jakso on omistettu Ranta-ahon tekojen seurauksille. Kymmenen viimeisen minuutin aikana näytetään, kuinka hän vierailee lastensuojeluyksikössä Porin lähellä ja tapaa kaksi päihderiippuvaista nuorta.

Lastensuojelulaitoksen johtajalle hän sanoo, että on pysäyttävää kuulla, kuinka jotkut lapset ovat ehkä käyttäneet hänen maahantuomiaan huumeita. Aikuiset narkomaanit vastaavat Ranta-ahon mielestä omista teoistaan, mutta lapset – heitä hän ei vain ole tullut ajatelleeksi.

Jatkokysymyksiä ei kuulla.

”Toivon, että median huomio ohjautuisi minun kauttani näihin ongelmiin”, Ranta-aho sanoo ohjelmassa.

”En suosittele kenellekään näitä valintoja.”

Miten kirjoittaa rikoksista uhria kunnioittaen?

Journalistin ohjeiden mukaan esimerkiksi tietoja rikoksen tekijästä, syytetystä tai epäillystä ei yleensä pidä julkaista, jos ne paljastavat erityisen arkaluonteisen rikoksen uhrin. Lisäksi niissä painotetaan hienotunteisuutta, kun hankitaan tietoja rikoksen uhrista. 

Kun uhrilta tai hänen omaisiltaan pyytää haastattelua, heitä kannattaa lähestyä ensin kirjeellä tai esimerkiksi jonkun luotetun henkilön kautta. Näin uhrille jää mahdollisuus jättää vastaamatta pyyntöön. Hänelle pitää myös jättää aina mahdollisuus perääntyä haastattelusta. 

Haastattelussa uhria voi pyytää kertomaan tapahtumista omin sanoin. Haastattelua kannattaa kuitenkin mieluummin käyttää jo aiemmin hankittujen tietojen vahvistamiseen sen sijaan, että uhria pyytää muistelemaan tarkasti teon yksityiskohtia. Etukäteen voi sopia, mistä uhri ei halua puhua. 

Uhrin ei pidä olettaa käyttäytyvän tietyllä tavalla. Posttraumaattisesta stressistä kärsivä henkilö voi esimerkiksi vaikuttaa tunteettomalta tai välinpitämättömältä kokemaansa kohtaan, vaikkei olekaan sitä.
 
Uhrille ja hänen omaisilleen on syytä antaa mahdollisuus valmistautua julkaisuun ja sitä seuraavaan kommentointiin. Haastattelijan kannattaa valmistautua palautteeseen myös itse ja puhua aiheen herättämistä tunteista esimerkiksi kollegojen ja esihenkilön kanssa.

Lähteet: Dart Center for Trauma & Journalism, mediacrimevictimguide.com