Viron ääni Suomessa

Helsingin Sanomien Tallinnan avustajan Kaja Kunnaksen työaamut alkavat usein samalla tavalla: Hän kävelee Express Gruppin lehtien toimitukseen, josta vuokraa työpöytää. Ensimmäinen pysähdyspaikka on kahvihuoneessa päivän lehtien ja kollegoiden parissa. Siellä saattaa vierähtää helposti tuntikin.

Useimmiten keskustelukumppanina on Eesti Päevalehden toimittaja Kadri Ibrus. Kunnaksen mukaan Ibrus on harvinaisuus virolaisessa lehdistössä, koska hän kirjoittaa paljon sosiaalisista aiheista, kuten ihmiskaupasta ja köyhistä perheistä – ja vieläpä ihmisläheisellä tavalla, eikä pelkästään viranomaisia ja poliitikkoja haastatellen.

”Kajan kanssa on hyvä puhua asioista. Hän puhuu minulle, miten asiat Suomessa ovat. Se antaa hyvää perspektiiviä”, Ibrus kertoo.

Aiemmin Kunnas kirjoitti itsekin paljon sosiaalisista aiheista. Se ei miellyttänyt kaikkia. Kerran eräs kaveri soitti Kunnakselle ja kysyi, oliko tämä kuunnellut radiota. Ministeri oli sanonut radiossa, että Helsingin Sanomat on vihamielinen ja että syynä on heidän avustajansa, siis Kunnas.

Tällaisen epäsuoran painostuksen alla hänestä tuntuu erityisen tärkeältä, että työpöytä on virolaisten kollegoiden keskellä, lähellä tukea.

”Kaikki vaan sanoivat, että tervetuloa joukkoon. Toiset toimittajat ovat kokeneet samanlaista, kun heidän jutuistaan välittyvä Viro-kuva ei ole miellyttänyt tiettyjä viranomaisia tai poliitikkoja.”

Kunnaksen mielestä virolainen lehdistö ei ole yhtä poliittisesti korrekti kuin suomalainen. Lehdissä ruoditaan paljon kotimaan politiikkaa, ja toimittajien oma maailmankuva näkyy vahvasti: on maahanmuuttovastaisia toimittajia ja sitten on suvaitsevampia toimittajia, myös yhden lehden sisällä.

Virolaisista kollegoista on tullut Kunnakselle entistäkin tärkeämpiä, kun Tallinnan suomalaisten toimittajien verkosto on vuosien saatossa harventunut. Esimerkiksi STT ja MTV ovat lopettaneet Tallinnan kirjeenvaihtajien pestit.

Kansalliskirjaston viereisellä aukiolla on arkiaamuna rauhallista. Siistit kukkaistutukset reunustavat kävelytietä, jossa ei näy yhtään ihmistä.

Toista oli huhtikuussa 2007. Silloin kukkien tilalla oli neuvostoaikainen Pronssisoturi-patsas, ja sen siirtoaikeet aiheuttivat mellakan.

Patsaaseen oli alkanut ilmestyä töhryjä, ja valtaan noussut reformipuolue valmisteli sen siirtämistä turvaan. Virossa asuu kuitenkin noin 300 000 venäjänkielistä, ja monelle heistä oli tärkeää, että neuvostosotilaiden muistomerkki pysyisi keskeisellä paikalla. Venäjäkin ilmoitti, ettei halua patsasta siirrettävän. Jännitteet purkautuivat lopulta levottomuuksina.

”Se oli selvä etninen konflikti ja ainakin minulle yllätys, koska jännitteet eivät näkyneet missään arjessa. Konflikti jakoi yhteiskuntaa”, Kunnas sanoo.

Hän ei ollut voinut kuvitellakaan, että tapahtumat kasvaisivat mellakaksi. Vielä alkuillasta patsaan luota raportoidessaan hän ilmoitti Helsingin Sanomiin, että vaikuttaa suhteellisen rauhalliselta. Toimituksesta vastattiin, että uutistoimisto AP:n mukaan siellä on ammuttu kumiluoteja.

”Totesin, että okei, minun täytyy vaihtaa paikkaa.”

Hän soitti virolaisille kollegoilleen, että missä nämä ovat. Poliisi oli alkanut hajottaa väkijoukkoa, joka heitteli kiviä ja yritti päästä poliisin ohi patsaan luo. Kunnas ei päässyt väkijoukon läpi tapahtumien keskipisteeseen.

Sen sijaan hän kulkeutui väkijoukon mukana kaupungin keskustaan päin. Ihmiset ympärillä hajottivat ikkunoita ja ryöstivät liikkeitä. Seuraavana yönä sama jatkui.

Pronssisotilas siirrettiin heti mellakoiden ensimmäisenä yönä turvaan. Nyt se seisoo Tallinnan sotilashautausmaalla kaikessa rauhassa. Jokunen turisti käy ihmettelemässä sitä.

Kaksi yötä kestänyt mellakka kuitenkin horjutti monen turvallisuudentunnetta, myös Kunnaksen.

”Tuli ensimmäistä kertaa olo, että Viron turvallisuus ei ole taattu. Konfliktit voivat syntyä niin pienestä.”

Kunnas lähetti lapset joksikin aikaa Suomeen mummolaan. Itsestään hän oppi sen, ettei nauti ikävistä uutistilanteista – ja toisaalta sen, että pärjää kyllä sellaisissa.

Toistaiseksi vastaavia tilanteita ei ole tullut lisää, mutta juttujen aiheet ovat kyllä muuttuneet vuosien saatossa. Esimerkiksi Krimin kriisin jälkeen hän on kirjoittanut paljon turvallisuuspolitiikasta.

Kunnas muutti Suomesta Tallinnaan 2002, eikä hänen ollut tarkoitus jäädä. Päinvastoin, hän ajatteli etukäteen, että hyvä jos vuoden selviää. Tausta kyllä oli työhön varsin sopiva. Kunnaksen isoisä oli virolainen kielitieteilijä, ja isä puhui kotona viroa. Kunnaksesta tuli kaksikielinen. Jo lapsena hän vieraili usein Virossa.

Mielessä kummitteli kuitenkin vuosi 1990, jolloin Kunnas oli vaihto-opiskelijana Tartossa. Se oli helsinkiläiselle sosiologian opiskelijalle shokki. Neuvostoliiton hävittäjät lentelivät kaupungin yllä, 1930-luku oli muodissa, ja moni naisopiskelija haaveili kotirouvan urasta. Tuntui tunkkaiselta.

Reilu kymmenen vuotta myöhemmin Tallinnassa oli erilaista. Hän huomasi viihtyvänsä, rakastui ja jäi.

Kesäkuussa 2001 Kunnas asui vielä Helsingissä, mutta teki Helsingin Sanomiin juttua Tallinnan katulapsista. Sitä varten hän vieraili Kalamajan kaupunginosassa autiotalossa, jossa haisi liima ja majoittui lukuisia levottomia lapsia.

Nyt talon paikalla on vain tyhjä tontti. Kunnas kuuli pian jutun ilmestymisen jälkeen, että talo purettiin. Se oli yksi keino yrittää saada katulapset turvakoteihin.

”Minun mielestäni on yksi Viron isoimpia saavutuksia, että maassa ei ole nykyään katulapsia.”

Sinä aikana, jonka Kunnas on asunut Tallinnassa, Kalamaja on muuttunut hipstereiden suosimaksi alueeksi. Nuoret virolaisperheet kunnostavat värikkäitä puutaloja idyllisiksi kodeikseen, ja suomalaiset rakastavat alueen trendikkäitä kahviloita.

Se kuvastaa hurjaa muutosta ja vaurauden kasvua, jonka Viro on käynyt läpi. Kunnas ei osannut ennakoida sitä.

”Minä en ostanut Kalamajasta asuntoa, koska halusin, etteivät lapseni joudu kohtaamaan katulapsia koulumatkalla.”

Toki Virossa on edelleen omat ongelmansa. Esimerkiksi eläkkeet ovat pieniä, ja moni joutuu tekemään kahta työtä, jotta pärjää. Suomeen verrattuna Viro on edelleen köyhä maa.

Välillä Kunnasta ärsyttää, että Suomen lehdistö maalaa Virosta ja Baltiasta kuvaa pelkästään menestystarinana. Lehtijutuissa Tallinna näyttäytyy startup-yritysten kehtona, digitaalisena edelläkävijänä ja matkailijoiden trendikohteena.

Sen sijaan arkisista ongelmista puhutaan vähän. Viroa ja Baltiaa ei myöskään usein mainita, kun puhutaan Eurooppaa koskevista trendeistä, kuten äärioikeiston noususta.

”Minusta olisi hirveän hauskaa, että minulla olisi täällä enemmän suomalaisia kilpailijoita. Silloin juttuja olisi erilaisista ilmiöistä, ja useampi toimittaja pitäisi muutenkin tätä aluetta kartalla.”