Anu Partanen kirjoitti jutun suomalaisesta koulusta The Atlanticiin ja sai sen avulla kustannussopimuksen. Kirjoituskielen vaihto ei kuitenkaan ole helppoa.
Kun toimittaja Anu Partanen istuu kirjoittamaan New Yorkin kodissaan, hänestä tuntuu, että hänen silmiensä eteen nousee harso.
Pitkiin featurejuttuihin erikoistunut toimittaja on tottunut vaivalloisiin kirjoitusjaksoihin. Harso ruudun edessä johtuu siitä, että hän kirjoittaa nyt englanniksi.
”Suomalaisena osaan kirjoittaa englantia ihan ok, mutta se ei tarkoita, että olisin hyvä kirjoittaja englanniksi. Sanojen vivahteet, tekstin rytmi ja äänensävy ovat vaikeita, enkä itse näe suoraan, onko teksti hyvää vai huonoa”, Partanen sanoo.
Seitsemän vuotta New Yorkissa on tehnyt hänen englannistaan sujuvaa, mutta ammattikirjoittajana tulee välillä raja vastaan, kun pitäisi löytää tismalleen oikeat sanat kuvaamaan tilannetta, tunnelmaa tai haastateltavan olemusta.
Kun Partanen aiemmin työskenteli Imagen toimituspäällikkönä, hän kirjoitti pitkiä, minäkerrontaa hyödyntäviä juttuja, joissa tällainen havainnointi oli tärkeää.
Partasen vanha esittelyteksti Ylen Pressiklubin sivuilla kuvaa hänen ydinosaamisaluettaan: ”Mä kerron miltä musta tuntuu ja mikä on maailman tila” -journalismi.
Parin viime vuoden ajan hän on kirjoittanut tietokirjaa, jonka viimeinen versio valmistui syyskuussa. Se ilmestyy kuuluisalta HarperCollins-kustantamolta ensi kesänä. Kirjaa varten Partanen on tehnyt yli sata haastattelua ja muun muassa istunut havainnoimassa koulunkäyntiä vanhalla yläasteellaan Espoon Matinkylässä. Kirja kertoo pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta, vertailee amerikkalaisen ja pohjoismaisen keskiluokan kokemuksia. Ja kertoo tietysti myös siitä, miltä amerikkalainen yhteiskunta Anu Partasesta näyttää ja tuntuu.
Ammatillinen kielenvaihto ei ollut Partasen suunnitelmissa. Hän muutti New Yorkiin loppuvuonna 2008 rakkaussuhteen vuoksi. Hän oli tavannut amerikkalaisen miehensä Bostonissa journalismiseminaarin ruokajonossa.
Mukavan kuukausipalkkaisen työn ja ystäväpiirin jättäminen ei ollut helppo päätös.
Muuttoaan hän pohti minämuotoisessa jutussa Oliviassa: kannattaako itsenäisen naisen jättää kaikki ja lähteä miehen perään?
Partanen ei joutunut tyhjän päälle, sillä hän sai Helsingin Sanomain Säätiön apurahan Stanfordin yliopiston journalismiohjelmaan, jonka kautta hän pääsi työharjoitteluun Fortune-talouslehteen.
Samalla hän sai huomata, että ihmisen kielitausta ei ole Yhdysvalloissa kummoinenkaan kysymys. Hän kirjoitti lyhyehköjä talous- ja teknologiauutisia, sellaisia kuin ”Your Cell Phone as a Wallet”. Kouluenglanti, vaihto-oppilasvuosi Australiassa ja New Yorkissa vahvistunut kielitaito riittivät siihen, että Fortune julkaisi tekstejä lähes ilman editointia.
Partanen kirjoitti useita vuosia freelancejuttuja pääasiassa suomalaisiin lehtiin.
Vuonna 2011 The New York Timesissa työskentelevä tuttu kuitenkin pyysi häntä ehdottamaan lehteen vieraskynäaihetta Pohjoismaista, ”kun meillä on ollut niin paljon Lähi-itää viime aikoina”.
”Olin ensin vähän järkyttynyt ja tyypilliseen suomalaiseen tapaan mietin, että mitä ajatuksia minulla muka olisi. Mieheni sanoi, että kun sinulle on hopealautasella annettu mahdollisuus, niin nyt kyllä tarjoat jotain.”
Juttu syntyi perussuomalaisten vaalivoitosta. Sitä editoitiin reippaasti mutta alkuperäistä tekstiä kunnioittaen.
Samana vuonna Partanen tarjosi Helsingin Sanomille juttua siitä, miltä suomalainen koulu näyttää amerikkalaisen silmin. Kun idea ei mennyt läpi, hän kirjoitti jutun uudelleen amerikkalaiselle yleisölle.
Miehen tuttava tunsi oikean henkilön The Atlanticissa ja lähetti jutun tälle. Juttu kiinnosti lehteä ja osui isoon puheenai-heeseen: amerikkalaisten huoleen omasta koulustaan.
Hienointa oli yleisön laajuus. Partanen sai palautetta eri puolilta maailmaa, mitä suomalainen toimittaja harvoin saa kokea.
Yksi ainoa juttu toi hänelle maksettuja puhekeikkoja erilaisiin tilaisuuksiin. Partanen löysi myös agentin ja hänen avullaan kustantajan kirjaidealleen.
Vieraalla kielellä kirjoittaessa tajuaa, kuinka iso merkitys on lukijoiden kanssa jaetulla todellisuudella. Kun suomalainen toimittaja kirjoittaa suomalaisille vanhustenhoidon surkeasta tasosta, kaikki ymmärtävät lähtöasetelman.
”Amerikkalaiselle pitäisi taustoittaa, että kyllä, ongelmia on, mutta meillä vanhustenhoitoa ylläpidetään suureksi osaksi julkisilla varoilla. Amerikkalaiset varautuvat vanhuuteen säästöillään, ja köyhille tarkoitettuun valtion systeemiin ei kukaan halua joutua”, Partanen kertoo.
Partasta on hätkähdyttänyt esimerkiksi se, että Euroopan historiaa tunteville amerikkalaisille Suomi tuo mieleen yh-teydet natsi-Saksaan.
”Englanniksi kirjoittaessa ei koskaan tiedä, mitä lukijan päässä raksuttaa: milloin kertoo itsestäänselvyyksiä ja milloin olisi pitänyt taustoittaa tarkemmin. Itse olen antanut tekstejäni luettavaksi miehelleni, ja hän on kommentoinut niitä.”
Omaa tyyliä ei voi suoraan muuttaa toiselle kielelle.
”Suomessa yritin aina aloittaa tekstin jotenkin räyhäkästi, mutta englanniksi se ei toimi. Olen opetellut menemään rauhallisesti asiaan”, Partanen kertoo.
”Minäkerrontaa amerikkalaiset käyttävät paljon, kun Suomessa sitä pidetään usein omakehuisena ja itsekeskeisenä.”
Monia suomalaisia toimittajia harmittaa, että työkenttä voisi olla globaali, mutta äidinkieliarvonnassa on jäänyt lyhyt tikku käteen. Kansainvälisen toimittajantyön haasteista kieli ei ole ainoa eikä aina edes suurin.
Partanen sanoo, että englanninkielisille medioille ei ole kynnyskysymys tilata juttua ei-natiivilta, jos idea on tarpeeksi kiinnostava tai ajankohtainen.
Säännöllinen freelancetyö vaatisi kuitenkin erikoisosaamista tai omaperäisiä näkökulmia, koska kilpailu on erittäin kovaa natiivienkin kesken.
Yhdysvalloissa kaikki tapahtuu suositteluiden ja esittelyjen kautta. Nettisivuilta yhteystietoja löytyy huonosti, luultavasti tarkoituksella.
”Ihmiset miettivät hirveästi, kenet saisivat suosittelijaksi. Jos freelancetoimittaja on lähettämässä juttuideaa, hän etsii ensin jonkun, jonka saisi mainita viestissä.”
Kaikki haluaisivat kirjoittaa narratiivista journalismia The New Yorkerin kaltaisiin lehtiin, mutta harva viimeisteltykään idea menee läpi. Partanen on seurannut vierestä, kuinka valtavasti amerikkalaiset toimittajaystävät tekevät taustatutkimusta jo ennen ideoiden tarjoamista.
Monet laatulehdetkin maksavat huonosti. The New York Times maksoi Partaselle vaivaiset 75 dollaria. The Atlantic maksoi 125 dollaria ja perusteli palkkion pienuutta sillä, että juttu meni ”vain nettiin”.
Suomessa ”näkyvyydellä maksaminen” on freelancereille riiston synonyymi. Mutta isolla markkinalla juttujen tuoma uskottavuus voi olla kirjaimellisesti rahanarvoista, kuten Partasen puhekeikat ja kustannussopimus näyttivät.
Amerikkalaiset lehtitalot eivät vie avustajasopimuksillaan kaikkia oikeuksia, joten Partanen myi koulujutun myös oppikirjaan paljon lehden palkkiota parempaan hintaan.
Freelancerit ovat silti tiukilla Yhdysvalloissa. Monet vaihtavat alaa tai räpistelevät alityöllistettyinä.
”New Yorkissa on myös todella rikkaita ihmisiä. Jos vaikka puoliso on Wall Streetillä töissä, toinen voi kirjoittaa ilman, että sillä tienaa toimeentuloaan”, Partanen sanoo.
Kertovan tietokirjallisuuden markkinat ovat Yhdysvalloissa suuret, joten kirjaprojekti voi olla freelancerille joskus parempi tapa tienata leipänsä kuin juttujen myyminen. Partanen itse sai hyvät ennakot HarperCollinsilta ja lisäksi Koneen Säätiön apurahaa.
Kirja on ollut kiinnostava mutta yksinäinen projekti. Mutta Partanen tykkäisi yhä olla toimituksessa töissä.
”Voisin myös hyvin palata Suomeen, ja olemme siitä mieheni kanssa puhuneetkin. En toki odota, että voisin vain marssia jonnekin töihin.”
Näkemys journalistisesta työstä on avartunut Amerikan-vuosina. Kertovia tietokirjoja työstetään kunnianhimoisesti vuosikausia. Kun Partanen oli kirjoittanut kirjaa vuoden ja mainitsi juhlissa, että hänellä on deadline puolen vuoden päästä, keskustelukumppani kommentoi: ”No mitä sitten täällä teet, mene kotiin kirjoittamaan!”
”Amerikassa tehdään erittäin korkeatasoista narratiivista ja tutkivaa journalismia. Käsitykseni siitä, millaista pitäisi tehdä ja mihin pitäisi tähdätä, on muuttunut. En varmaan ikinä pysty sellaiseen. Se on masentavaa ja inspiroivaa.”
Ole sinnikäs ja heittäydy
Sekä kotimaassa että maailmalla työskentelee suomalaisia toimittajia, jotka kirjoittavat muulla kuin äidinkielellään. Kolme heistä kertoi Journalistille sähköpostitse kokemuksiaan.
Bloombergin editorina Helsingissä työskentelevä Ville Heiskanen kertoo, että hän tähtäsi kansainväliselle uralle alusta alkaen. Hän suoritti opintonsa Lontoossa ja on työskennellyt Yhdysvalloissa. Nykyisin hän on mukana pyörittämässä tiimiä, joka kirjoittaa Euroopan teknologia- ja media-alasta talouden vinkkelistä.
”Olen aina ollut englanninkielisen median suurkuluttaja, joten opin englannin hyvin varhain. Uutiskielen opetteleminen vaati kyllä paljon työtä, mutta journalistiikan opinnoissa keskityttiin onneksi paljon myös kieleen”, Heiskanen kertoo.
Hän arvioi, että englanti on uutiskielenä napakampaa kuin suomi. Hän neuvoo seuraamaan paljon englanninkielisiä lehtiä ja blogeja, ja sitten vain rohkeasti hakemaan töitä tai tarjoamaan juttuja.
”Kielen täydellisyyttä ei kannata murehtia. Englanninkielisissä julkaisuissa on tyypillisesti paljon enemmän editoijia hiomassa kieltä kuin suomalaisissa lehtitaloissa. Hyvät juttuideat ja journalistiset standardit ovat toimittajalle tärkeämpiä kuin kieli. Lopullinen juttu usein koostetaan yhdessä tuottajan tai toimitussihteerin kanssa.”
Toimittaja ja ihmisoikeusjärjestö ICAHD Finlandin perustaja Bruno Jäntti tekee freelancetöitä Suomesta käsin englanniksi muun muassa Al Jazeeralle, Le Monde Diplomatique’lle, latinalaisamerikkalaiselle teleSURille ja yhdysvaltalaiselle Truthoutille.
Hänen valttinaan on erikoistuminen Lähi-idän politiikkaan, aihealueeseen, jolle riittää kansainvälistä kysyntää. Kilpailu on kuitenkin kovaa, ja kirjoittaminen on vaatinut vuosien harjoittelua.
”Jotta kieli olisi lainkaan ilmaisuvoimaista ja sujuvaa, on luettava valtavia määriä laadukasta journalismia kyseisellä kielellä ja annettava aikaa omalle oppimiselle. Englanniksi kirjoittaessa kannattaa satsata laatututkimukseen, pätevään lähteistämiseen ja täsmällisyyteen. Itseään ei kannata päästää ihan helpolla”, Jäntti kertoo.
Anuliina Savolainen on nykyisin lehdistövastaava EU:n siviilikriisinhallintamissiossa EUCAP Sahel Malissa, mutta hän työskenteli pitkään freelancetoimittajana ja -kuvaajana Ranskassa. Savolainen teki töitä Le Mondelle, Le Parisienille, Radio France Internationalelle ja monille muille. Hän jakoi työhuoneen viestintäalan ihmisten kanssa, jolloin kontaktejakin syntyi.
”Olin melko yllättynyt, kun ensimmäiset toimeksiannot eivät aiheuttaneet suurempaa korjauskierrosta. Ilmeisesti tapa kertoa asioista maan tavalla tarttuu kuin salaa. Ranskassa kirjoitustyyli on todella erilainen kuin Suomessa, paljon kuvailevampi ja kantaaottavampikin. Oma tyyli muuttuu jollain lailla korukielisemmäksi”, Savolainen kertoo.
Juttuideoiden ehdottaminen Ranskassa on pitkä prosessi. Meileihin ei yleensä vastata ensimmäisellä tai toisellakaan kerralla. Kuuluu asiaan soittaa perään, mutta hierarkian läpi harvoin pääsee suoraan päättävän henkilön puheille.
”Vieraalla kielellä kirjoittaminen on suuri rikkaus, joten kannustan ehdottomasti yrittämään. Kun kirjoitat toisella kielellä, ajattele sillä. Heittäydy toiseen kulttuuriin, kriittisestä ajattelusta luopumatta. Jos saat ensin luoduksi suhteet, kaikki on paljon helpompaa.”
Terhi Hautamäki
Uusimmassa lehdessä
- Työelämäprofessori Laura Saarikoski haluaa opettaa kannattavan journalismin tekemistä. Opiskelijoita kiinnostaisi enemmän se, miten jaksaa työelämää.
- Luottamushenkilön on oltava diplomaatti, sanoo A-lehtien Elisa Miinin
- Haastattelun ja taustakeskustelun raja on selvä vain periaatteena