Lukijalta: Miksi ulkomaanuutisointi painottuu kotimaan näkökulmiin? 

”Tämä aihe ei kosketa suomalaisia lukijoita.”  
”Valitettavasti ehdottamasi aihe jää liian kauas suomalaisista lukijoista.”  
”Maailmamme on niin suomalainen, että ulkomailta jutun ostaminen on aina poikkeus.”  

Toimeksiantajien vastaukset eivät yllätä. Se, mikä minut sen sijaan yllättää, on oma pettymykseni toimeksiantajien vastauksiin. Piuhani taitavat olla pidemmät kuin luulinkaan. Miten en vieläkään, kaikkien näiden vuosien jälkeen ymmärrä, ettei suomalaisia lukijoita kiinnosta esimerkiksi Thaimaan, Burundin, Färsaarten tai Beninin asiat – ja että suomalaisia kiinnostavat vain supisuomalaiset ja kotoperäiset asiat?  

Vai olenko taas ymmärtänyt jotain väärin? 

Tässä tulee uutinen, joka ei ole mikään uutinen: suomalaisessa mediassa ulkomaanuutisointi on kaventunut ja painottuu usein kotimaan näkökulmiin. Maailmalla liikkuvalle ja työskentelevälle freelancetoimittajalle ilmiö näyttäytyy siten, että yhä harvemmin mediat tilaavat juttuja ulkomailta ilman selvää Suomi-kytköstä. Kansainvälisiä aiheita käsitellään vain, jos niillä on yhteys Suomeen. Mutta millä aiheella ei olisi? 

Ja milloin ei olisi ollut? 

Juha Hurmeen Niemi (Teos, 2017) kertoo Suomen historiasta ennen kansallisvaltion syntyä – siis ennen kuin Suomi oli Suomi. Teos haastaa myytin, jonka mukaan nyky-Suomen alueella eläneet ihmiset olisivat olleet sivistymätöntä metsäläiskansaa, joka eleli omassa takapajulassaan muusta maailmasta irrallaan. Tosiasiassa jo keskiajalla suomalaiset harrastivat kansainvälistä kauppaa ja kulttuurivaihtoa imien vaikutteita niin idästä kuin lännestä. Missä välissä unohdimme, että Suomi on aina ollut monikulttuurinen ja kansainvälinen maa?  

Kirjoitan tätä tekstiä Thaimaassa, jossa olen asunut valokuvaajakumppanini kanssa joulukuusta 2024. Olemme täällä ollessamme perehtyneet muun muassa myanmarilaisten siirtotyöläisten elämään sekä Myanmarin poliittiseen tilanteeseen. Tämä on yksi monista aiheista, joka ”ei kiinnosta suomalaisia.” Ja jos toimeksiantajien vastauksia – tai vaikenemista – on uskominen, suomalaisia ei myöskään kiinnosta pohjoiskorealaisten loikkareiden pakolaisleirin kuulumiset, Thaimaan seksiturismin nykytila tai Thaimaan villieläinturismi. Kiinnostaisiko, jos löytyisi suomalainen seksituristi tai suomalaisia avustustyöntekijöitä?  

Tuntuu vähän paradoksaaliselta, että globaalissa ja digitaalisessa maailmassa, jossa tieto ja ihmiset liikkuvat nopeammin kuin koskaan, suomalainen media näyttää sulkeutuvan yhä enemmän sisäänpäin. Ja yhtä paljon tarpeelliselta kuin tarpeettomalta tuntuu todeta, että suomalaiset ovat osa globaalia yhteisöä: me matkustamme ulkomaille töiden ja opintojen perässä, teemme kansainvälistä bisnestä, puhumme kieliä ja verkostoidumme ympäri maailmaa. Keittiöfilosofina väitän, että näin tulee olemaan myös tulevaisuudessa. 

Jos ulkomaanuutiset jäävät jatkuvasti paitsioon tai ne pitää suodattaa “Suomi-filtterin” läpi, emmekö silloin ole kovaa vauhtia matkalla menneisyyteen? Ja olenko väärässä sanoessani, että se on väärä suunta? Eikö median tehtävä ole avata uusia näkökulmia maailmaan, eikä kohdistaa yleisönsä maailmankatsomusta vain kohti omaa napaa? Ajattelen, että jos media nojaa vain kyseenalaistamattomaan käsitykseen siitä, mikä suomalaisia kiinnostaa, riskinä on, että kotimainen journalismi jää valovuosien päähän yleisönsä todellisuudesta. Suomi on aina ollut osa maailmaa. Mielestäni olisi suuri virhe sulkea silmämme nyt. 

Lopuksi vielä muutama hatunnosto. Me Naiset -lehden toimitus – kuultuaan, että asumme Kreikassa, josta jatkamme matkaa Thaimaahan – ideoi ilahduttavan juonen päidemme menoksi. Saimme tehdä jutun, jossa esitellään kolme turismin parissa työskentelevää naista: yksi Kreikasta, toinen Thaimaasta ja kolmas Suomesta. Myös Apu työllisti meitä molemmissa maissa, samoin Maailman Kuvalehti, viimeinen kehitysjournalismin linnake Suomessa. Kiitos, kun käytitte meitä. Ette hyväksi, vaan hyödyksi ja hyvin.