Ehtii sitä huomennakin, ajatteli Esa Tuominen – ja veti peiton korvilleen.
Itä-Berliinin Mohrenstrassen pressikeskuksessa 9. marraskuuta 1989 tunnelma sähköistyi. En liioittele kun sanon, että koko maailman huomio oli kiinnittynyt tähän huoneeseen.
Tiedotustilaisuus oli jo lopuillaan, kun sen vetäjä, DDR:n johdon sanavalmis ”spokesman” Günter Shabowski lausui ikään kuin vasta mieleensä tulleen asian:
”Sitten on vielä tällainen juttu, että kansalaisten vapaa matkustaminen pois maasta sallitaan.”
”Milloin se tulee voimaan”, joku kysyi.
Schabowski meni hiukan hämilleen:
”Sikäli kuin osaan arvioida… samantien.”
Me toimittajat emme ymmärtäneet, että olimme kuulleet kaikkien uutisten äidin. Lakoninen muistiinpanojen teko jatkui.
Olin pari päivää aiemmin saapunut Itä-Berliiniin ja vuokrannut yhden huoneen Mitten kaupunginosan kolmiosta. Olin jättänyt Ylen uutistoimittajan vakituisen työn ja lähtenyt freelanceriksi. Ensin ajattelin pitää parin viikon loman ja katsella paikkoja, mutta tapahtumat vyöryivät silmille ja töihin piti käydä käsiksi heti.
Illalla majapaikassani vuokraisäntäni tuli joskus iltayhdentoista aikaan sanomaan:
”No niin, nyt me olemme vapaita. Televisiossa kerrottiin juuri maasta pois matkustamisen sallimisesta.”
Muutaman sadan metrin päässä Bornholmerstrassella DDR:n rajasotilaat avasivat rajapuomin, ja kansa vyöryi historiallisesti Länsi-Berliiniin.
”Mennään ulos seuraamaan tilannetta!” isäntäni hötkyili.
Katselin ikkunasta kylmään ja pimeään itäberliiniläiseen marraskuun iltayöhön.
”Mene sinä, minä katselen tv:tä.”
Valpas uutistoimittaja vetäytyi saman tien yöpuulle. Ehtii sitä huomennakin, ajattelin, ja vedin peittoa korvilleni.
Uusimmassa lehdessä
- Työelämäprofessori Laura Saarikoski haluaa opettaa kannattavan journalismin tekemistä. Opiskelijoita kiinnostaisi enemmän se, miten jaksaa työelämää.
- Luottamushenkilön on oltava diplomaatti, sanoo A-lehtien Elisa Miinin
- Haastattelun ja taustakeskustelun raja on selvä vain periaatteena