MM-finaali otti rajusti päähän

Joulukuussa 2016 heräsin hirvittävään pääkipuun Latvian Riiassa. Tunnistin jyskytyksen syyn heti: vaikea migreenikohtaus.

Olin kokenut vastaavaa joskus ennenkin, mutta nyt kohtaus iski erityisen surkeaan ­aikaan. Edessä odotti työreissuni tärkein päivä. Suomi kohtaisi salibandyn miesten MM-finaalissa Ruotsin.

Olin matkassa freelancerina ja ­innoissani harvinaisesta työkeikasta ulkomailla, joten halu­sin olostani huolimatta uutisoida mitalipeleistä. Otin Buranaa ja toivoin ihmettä.

Areenassa musiikki pauhasi ja valot välkkyivät. Painoaikataulun takia finaalijutun deadline oli kireä, ja kirjoitin luonnosta jo pelin aikana. Kipu ja pahoinvointi vain yltyivät.

Loppuottelu venyi rangaistuslaukauskisaan. Silloin ruumiini antoi periksi. Tunsin pahan olon hyökyvän ja ryntäsin kohti vessaa. En ehtinyt perille, vaan matkalla oksensin roskikseen – ja osin villapaitani rinnuksille.

Pikapesu vessassa ja takaisin katsomoon. ­Oksennusreissun takia en nähnyt yhden ruotsalaislaukojan yritystä. Matkaseuralaiseni ei ­ollut lajinörtti eikä osannut kuvailla suoritusta kuin sanomalla, että Suomen maalivahti torjui. ­Uskoin häntä.

Lopulta Suomi voitti MM-kultaa. Koska pelkäsin haisevani oksennukselta, kiirehdin mixed zonelle haastattelemaan ­maailmanmestareita t-paita päälläni. Naputin naama valkoisena ­jutun valmiiksi ja iloitsin, kun se ehti ajoissa lehteen. Kotimatkalla oksensin taas lentokentän vessassa.

Pari päivää myöhemmin ilo haihtui. Juttuun oli tehty oikaisu. Maalivahti ei ollut torjunut palloa, vaan ruotsalainen oli laukonut ohi maalin. Olin unohtanut tarkistaa suorituksen videolta.