Lehdistönvapauden kärkeen palataan valinta kerrallaan

Lehdistönvapautta ei voi säilöä. Siitä kertovat Toimittajat ilman rajoja -järjestön vuosittain julkaiseman vertailun tulok­set, jotka tänä vuonna ovat Suomen kannalta historiallisen huonot.

Suomi putosi vertailussa kuudenneksi. Eroa aiempaan vuoteen on vain yksi sija, mutta yhtä huonoa sijoitusta Suomi ei ole saanut vertailun historian aikana. Olemme nyt hilkulla pudota niiden maiden joukosta, joissa tilanne on hyvä. Maita on vain seitsemän.

Vielä nihkeämpi kuudes sija on, jos muistaa aikamme lehdistönvapauden ykkösmaana. Sitä riemua riitti seitsemän vuotta perättäin. Sitten, vuonna 2016, silloinen pääministeri Juha Sipilä (kesk.) suuttui Ylen uutisoinnista ja painosti toimitusta – ja Suomi putosi kolmanneksi.

Ykköseksi emme ole palanneet. Tällä kertaa sijoituksen heikkenemistä selittävät vertailun tekijöiden mukaan muun muassa toimittajien Viestikoekeskus-oikeudenkäynnissä saamat tuomiot ja niiden jääminen voimaan.

Lehdistönvapautta ei siis takaa se, että joskus olimme mallioppilas. Vapautta mitataan uudel­leen joka kerran, kun journalistit julkaisevat jotakin valtaapitäville epämieluisaa. Siinä kokeessa olemme maana epäonnistuneet yhä uudelleen.

Sijoituksia eivät tietenkään ratkaise vain yksittäiset tapaukset. Vertailun tekijät arvioivat viittä osa-aluetta: poliittista toimintaympäristöä, oikeudellista kehystä, sosiokulttuurista ilmapiiriä, toimittajien turvallisuutta sekä taloudellisia edellytyksiä.

Vertailussa on jo aiemmin kiinnitetty huo­miota siihen, että journalismin epävarma rahoituspohja heikentää median toiminta­vapautta monessa maassa, myös Suomessa. ­Hyvän ja huolellisen journalismin – kuten minkä tahansa muun laadukkaan tuotteen – tekeminen yleensä maksaa.

Siksi ikävä totuus on, että lehdistönvapauden kirkasotsainen vaaliminen on yleensä helppoa vain juhlapuheissa ja tällaisissa pääkirjoituksissa.

Jos poliitikkojen pitää leikata miljardeja, on kunnianhimoista toivoa heidän sijoittavan ­mediatukeen edes miljoonia. Kukaan ei toivo muutosneuvotteluja. Silti harva odottaa kaupallisen median omistajien sietävän tappioita journalismin rahoittamisen ilosta. Meidän on pitänyt niellä, että lehtiä loppuu, omistus keskittyy ja Yle kutistuu.

Pienemmässä mittakaavassa sama pätee järjestöihin. Helsingin yliopiston ylioppilaskuntaa voi moittia rahojensa hassaamisesta kiinteistöbisneksiin, mutta jos rahaa ei ole, sitä on vaikea antaa Ylioppilaslehden tekijöille. Ylioppilaslehtien tilanteesta kerromme lisää sivulla 32.

Autuaita eivät ole edes media-alan ammattilaiset itse. 21. – 22. toukokuuta koolla oleva Journalistiliiton valtuusto joutuu osana säästöjä pohtimaan, leikkaako se ensi vuonna Journalistin freelanceostoja ja tulevaisuudessa kenties myös ilmestymispäiviä. Tähän pohdintaan ­pakottavat osaltaan juuri koko alan taloudelliset edellytykset. Mitä vähemmän alalla on töitä, sitä vähemmän liitolla on maksavia jäseniä.

Liki kymmenen vuotta sitten toimittaja ­Antti Blåfield kirjoitti Journalistissa siitä, miten ­sananvapaus on sietämistä. Juuri se on hänen mukaansa siinä vaikeinta: sietää, että joku leikkii hyvän maun rajoilla ja kyseenalaistaa ­pyhiksi koettuja arvoja.

Ajatusta voi soveltaa vapaan median vaalimiseen myös laajemmin. Sitä on vaikeinta puolustaa silloin, kun toisessa vaakakupissa on muita tärkeältä tuntuvia asioita tai arvoja.

Tulee uusia kokeita – oikeustapauksia, houkutuksia painostaa, pakkoa leikata – joissa jälleen kerran epäonnistumme maana, ainakin lehdistönvapauden näkökulmasta.

Tai sitten emme. Matka takaisin ­kärkimaaksi alkaa siitä, että tunnistamme paikat, joissa voimme valita myös toisin – oli se kuinka vaikeaa tahansa.