Syömishäiriöjournalismi vahingoittaa lukijoitaan, väittää Aliina Ruuttunen

Lehdissä toistuu usein juttutyyppi, jossa henkilö kertoo syömishäiriöön sairastumisesta ja siitä toipumisesta. Tyypillisesti haastateltava kertoo, kuinka ­monta kiloa laihtui, missä järjestyksessä eri ruoka-aineet karsiutuivat ruokavaliosta ja mitä ruokia syötyään oli oksennettava. Parhaimmillaan – tai pahimmillaan – jutut kertovat desilitran tai kalorimäärän tarkkuudella, mitä haastateltava söi päivässä.

Kuin varkain lukijalle on annettu ohjeet elämäntaparemonttiin suoraan helvetistä, ja syömishäiriötä sairastava lukija tekee jutusta muistiinpanoja kynä sauhuten.

Äärimmäistä laihuutta ihannoiva sisältö nousi viime vuonna trendiksi sosiaalisessa mediassa. Sisällöissä toistuvat videot, joissa nuoret naiset antavat vinkkejä nälän sietämiseen, liikkuvat valtavia määriä sekä jakavat ruokia terveellisiin ja epäterveellisiin.

Skinnytok-tunnisteella julkaistun sisällön on ­pelätty altistavan syömishäiriöille. Tiedotusvälineet ovat ahkerasti taustoittaneet ilmiötä ja kertoneet sen vaaroista. ­Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt se, että myös journalismi voi lietsoa syömishäiriöoireilua.

Mediat esittelevät jutuissaan syömishäiriöoireilua syljetyistä ruoista ties missä tehtyihin vatsalihasliikkeisiin. Numerot ja tarkat oirekuvaukset ovat syömishäiriötä sairastaville tärkeää valuuttaa.

Kun itse sairastin syömishäiriötä, etsin käsiini kaiken mahdollisen tiedon sairaudestani. En tehnyt sitä saadakseni apua. Sen sijaan käytin tietoa vertailuun ja oman sairauteni vahvistamiseen. Etsin uusia tapoja oireilla ja yhä pienempiä lukumääriä tavoitteikseni.

Syömishäiriöliiton asiantuntijan Katri Mikkilän havaintojen mukaan syömishäiriöjournalismi on menossa vastuullisempaan suuntaan. Hän muistuttaa, että takavuosina media saattoi jopa romantisoida syömishäiriöitä. Romantisointi on näkynyt esimerkiksi syömishäiriöiden traagisuuden korostamisena ja syömishäiriön kontrollin ihailuna. Mikkilää huolestuttaa silti, että laihuuden ihannointi voi johtaa syömishäiriöiden romantisointiin ­mediassa uudelleen.

Syömishäiriöjournalismia tehdään ainakin osittain luki­joille, jotka eivät tiedä syömishäiriöistä mitään. Tieto siitä, että syömishäiriökäyttäytyminen voi olla mitä vain syömisen ja syömättömyyden välillä, saa aikaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Katri Mikkilä huomauttaa, että myös terveydenhuollon ammattilaiset ja syömishäiriötä sairastavien läheiset voivat hyötyä konkreettisesta tiedosta ymmärtääkseen sairautta ja siihen liittyviä ilmiöitä.

Väitän, että syömishäiriöistä kirjoittaminen tarvitsisi ­samantapaisia ohjeita kuin Terveyden ja hyvinvoinninlaitos (THL), Journalistiliitto ja muut media-alan järjestöt ovat tehneet itsemurhista kirjoittamiseen. Ohjeiden keskeinen viesti on se, että tarpeettomia yksityiskohtia on syytä välttää, koska itsetuhoisten tekojen ­jäljittelyriski on suuri.

Syömishäiriöön menehtyneiden yleisin kuolinsyy on itsemurha, ja syömishäiriöisen käytöksen voidaan katsoa itsessään olevan itsetuhoisuutta. Silti syömishäiriöitä käsitellään journalismissa eri pelisäännöin kuin itsemurhia.

Kyse on varmasti tietämättömyydestä ja siitä, ettei ­vahingollisuutta tunnisteta. Olisi kuitenkin naiivia väittää, etteikö pienillä painolukemilla ja ruokamäärillä ­saisi aikaan raflaavia otsikoita. Sattumaa ei ole sekään, että syömishäiriöistä suurinta mediannäkyvyyttä nauttii anoreksia, vaikka se ei ole yleisin syömishäiriö. On media­seksikkäämpää laihtua huomattavia määriä kuin ahmia hallitsemattomasti.

Itsetuhoisuutta, syömishäiriöitä ja mielenterveysongelmia ylipäätään käsitteleviä juttuja yhdistää nykyään lähes poikkeuksetta juttujen loppuun koostettu lista ­tahoista, jotka tarjoavat apua. Se on hyvä alku. Sekä vastuullisemmalle journalismille että syömishäiriöstä toipumiselle.