Yhden päivän ylennys ylilääkärin pallille

Pääsin nuorena terveystoimittajana tutustumaan lääketieteen ihmeelliseen maailmaan – samaan, jossa yhä pyörin. Parikymmentä vuotta sitten olin tekemässä juttua polven tekonivelleikkauksista ja onnistuin saamaan haastateltavakseni Peijaksen sairaalan silloisen ortopedian ylilääkärin. Sairaala oli jo tuolloin niittänyt mainetta tekonivelkirurgiassa.

Vähän jännitti, kuinka asiallinen ja ”tiukka” ylilääkäri on. Sekoilin aikani sairaalan käytävillä mutta ehdin kuin ehdinkin ajoissa. Ovi oli raollaan. Mietin, koputanko, soitanko summeria vai odotanko. ”Tule sisään vaan”, kuului huoneesta.

Pääsimme mukavasti keskustelun alkuun, mutta sitten haastattelu tyssäsi. Ylilääkäri huomasi, että muistitikkua ei löydy! Hän oli menossa haastattelun jälkeen luennoimaan tärkeään tilaisuuteen, ja kaikki koulutusmateriaali oli vain ja ainoastaan tuossa tikussa.

Ylilääkäri päätteli, että tikun on täytynyt jäädä kotiin työpöydälle. Pakko lähteä hakemaan. Itse mietin, että pakko saada haastattelu.

Ylilääkäri ymmärsi dead line -yskän sanomattakin. Hän ehdotti, että vaihdetaan lennosta puhelinhaastatteluun. Ajomatka kotiin kestää 45 minuuttia ja sinä aikana hän ehtii hyvin vastailla kysymyksiini. ”Täällä voit rauhassa puhua ja tehdä muistiinpanoja”, hän totesi, ohjasi minut massiivisen työpöytänsä ääreen ja lähti.

Hän oli oikeassa, huoneessa oli hiljaista ja rauhallista. Mitä nyt muutama hoitaja kävi ovella kääntymässä. Nyökkäsin tyynesti tervehdykseksi ja jatkoin puhelua. Hoitajien kulmat kohosivat taivaisiin ja kasvoilta paistoi hämmennyksen sekainen pöyristys. En sentään ollut nostanut jalkojani pöydälle.