Kenen kellot soivat?

Kello oli ehkä kolme yöllä, kun heräsin palopillin viheliäiseen ulvahdukseen. Silloin oli tapana, että kirkonkylällä asuvat paikallislehden toimittajat lähtivät aina liikkeelle, kun palolaitoksen pilli soi.

Singahdin ylös ja soitin aluehälytyskeskukseen: rakennus tulessa. Hynttyyt ylle, kamera kainaloon ja liikkeelle.

Kaasuttelin Ladallani kohti palopaikkaa, joka oli noin kymmenen kilometrin päässä. Valtatien varrelta näin, että liekit löivätkin jo korkealle. Savusauna oli syttynyt kovan lämmityksen jälkeen.

Palokunta oli jo sammutuksen loppuvaiheessa, kun otin pari kuvaa. Päätin, että haastattelen palomiehiä paremmalla ajalla.

Hurautin haukotellen kotiin. Ehtisi vielä pari tuntia nukkua ennen aamunkoittoa. Mutta juuri kun sain pääni tyynyyn, palopilli pärähti uudelleen soimaan.

Sama uusiksi: ylös, vaatetta ylle ja soitto hälytyskeskukseen. Ja taas rakennuspalo.

Ajoin palopaikalle ja näin tutut rauniot. Nyt vastaan asteli hyvin äkäisiä palomiehiä, koko lähitienoo kaikui ärräpäistä. Hälytys koski samaa savusaunaa.

Ohiajaja oli huomannut tulenlieskat ja soittanut hätäkeskukseen tietämättä, että tilanne oli jo hallinnassa. Käynnissä oli ollut saunan hallittu loppupoltto, jota talonväki vahti silmä kovana.

Eipä siinä mitään. Ainakin kuvia tuli otettua niin paljon, että niitä olisi riittänyt isompaankin reportaasiin.

Aamunkajo alkoi jo näkyä, kun köröttelin takaisin kotiin. Kello oli jo melkein kuusi. Ehdin nukkua vajaan tunnin kun taas soi – tällä kertaa herätyskello. Uusi työpäivä oli alkamassa.

Kirjoittaja on Miilu-paikallislehden päätoimittaja.