Toukokuun puolivälissä elämässäni tapahtui suuri muutos. Lopetin 1990-luvun alkuvuosista saakka jatkuneen Helsingin Sanomien tilaukseni, ja siirryin Aamulehden lukijaksi.
Samoihin aikoihin muutin takaisin Tampereelle, kaupunkiin, jossa olin asunut viimeksi vuonna 1994. Iso muutos sekin, muttei tietenkään mitenkään verrattavissa sanomalehden vaihtamiseen.
Osittain muutos on ollut helppo.
Laskeutumistani Aamulehden lukijaksi ovat pehmentäneet konserniyhteistyössä syntyneet yhteiset sisällöt. Nykyisen Sanoma-imperiumin aikana esimerkiksi tv- ja tiedesivut ovat osin identtiset Hesarin kanssa. Myös ensi-ilta -elokuvien arviot ovat pitkälti samoja kuin Hesarissa. Sanoman lehdistä kierrätettyä sisältöä on runsaasti.
Moniäänistä journalismia tällainen konsernihalpuutus ei tietenkään ole, mutta onpahan ainakin tuttua luettavaa.
Parasta vaihdoksessa on kuitenkin ollut Aamulehden oma ääni. Tällä tarkoitan ennen kaikkea paikallisjournalismin kattavuutta. Lehti on valtavan suuri apu uudelleenkotiutumisessa Pirkanmaalle.
Varsinkin loppukeväästä ja alkukesästä ahmin kaiken paikallissisällön, oli sitten kyse uusien ravintoloiden puffaamisesta, keskustan muuttuvista liikennejärjestelyistä, tapahtumista tai pysäköintialueiden hintavertailuista. Se on aivan sama koskettaako asia omaa elämääni millään lailla – antaa tulla vaan uutta ja miksei vanhaakin tietoa Tampereesta ja muusta Pirkanmaasta!
Paikallisuus korostuu myös urheilusivuilla. Ilveksen ja Tapparan jääkiekkojoukkueet säilyvät otsikoissa kesälläkin, samoin tietenkin Ilveksen ja Valkeakosken Hakan jalkapallo sekä Manse PP:n pesäpallopelit. Yleisurheilussakin lehteä kiinnostavat eniten seudun omien seurojen urheilijat. Urheiluosio on yleensä Hesarin vastaavaa laajempi, syvempi ja laadukkaampi.
Aamulehden lukeminen tuo mieleen kollegani Manu Marttisen hiljattaisen juttukeikan Kouvolaan. Marttinen pestautui muutamaksi päiväksi Kouvolan Sanomiin, ja kirjoitti repparissaan siitä, miten ja miksi Kouvolan Sanomia tehdään.
Lehden linjaa voisi Marttisen jutun perusteella luonnehtia kolmella sanalla: paikallisuus, paikallisuus ja paikallisuus.
Aamulehdessä paikallinen linja tuntuu kuitenkin sekä kotoisalta että liialliselta. Toisaalta esimerkiksi kesän aikana ilmestyneet jutut luoteisen Pirkanmaam sähköverkkoja hallitsevan Leppäkoski Groupin hämäristä omistussuhteista olivat vakaata, perusteltua ja huolella tehtyä tutkivaa journalismia.
Toisaalta paikallisia yrittäjiä koskevia juttuja lukiessa tuntuu usein kuin lehti kokisi kaikenlaisen Pirkanmaan asian edistämisen missiokseen. Ja niin pientä katukiveyksen huoltotyötä ei olekaan, ettei siitä saisi lehteen juttua.
Olen oppinut ajattelemaan, että sanomalehden perustehtävä on jonkinlaisen kokonaiskuvan antaminen maailman tapahtumista. Aamulehti on suomalaisista sanomalehdistä iltapäivälehdet pois lukien Hesarin jälkeen suurin. Pitääkö senkin näkökulman maailmaan olla näin nurkkakuntainen? Haluaako Aamulehti olla ”vain” paikallislehti?
Lehden isoimmat ongelmat ovat kulttuurisivuilla. Vuonna 2018 Aamulehti irtisanoi muutosneuvottelujen jälkeen yhden kulttuuritoimittajan. Lehden silloinen kulttuuritoimitus lakkautettiin. Suuri osa sen tekijöistä siirrettiin featureosastolle, toki edelleen myös kulttuurisisältöjen pariin.
Muutoksen jäljet näkyvät edelleen.
Silloin kun kulttuurista kirjoitetaan, pääpaino on paikallisissa tapahtumissa. Festivaaleilta julkaistaan jonkin verran keikkakritiikkejä, mutta suurempi huomio on esimerkiksi yleisön näyttävässä pukeutumisessa ja muissa katugallupeissa.
Kulttuurisivujen ehdoton tapaus on ollut freelancetoimittaja Mikko Aaltosen syväluotaava juttusarja tamperelaisen rockin uudesta sukupolvesta. Teatteri- ja näyttelykritiikkiä on jonkin verran, kirjallisuusarvioita ei koskaan.
Kirjallisuutta ei lehdelle ole olemassa lähes ollenkaan. Näin on myös paikallisten tekijöiden osalta. Jos Aamulehti olisi ainoa tietolähteeni, en tietäisi edes sitä, että palkitulta sarjakuvataiteilija P.A. Manniselta ilmestyi kesällä kotikaupunginosaani sijoittuva uutuusalbumi Kapteeni Kuolio ja Kalevan Golem.
Ei ole ihme, ettei lehdestä vielä kesällä 2023 haluttu kertoa Journalistille, onko sillä kulttuuritoimitusta lainkaan. Ainakaan kulttuurisivuja lehdessä ei joka päivä ole.
Siksi päätoimittaja Sanna Keskisen kesällä ilmestynyt kolumni tuntui tekopyhältä. Siinä hän korosti kirjallisuuden tärkeyttä ihmisen hyvinvoinnille.
”Kirjallisuudella ja lukemisella voi siis olla selvä kerrannaisvaikutus ihmisten hyvinvointiin, yhteiskunnan toimintojen sujuvuuteen, yritysten tuloksentekokykyyn ja koko kansantalouteen”, Keskinen kirjoitti.
Keskisen tekstin mukaan kulttuurista leikkaaminen on kriisiaikoina vihoviimeinen virhe, koska kulttuuri tarjoaa kriisien ylivirittämille mielille hetkiä rauhoittua ja hengähtää.
Ilmeisesti lukemista ei sitten kuitenkaan kannattaa edistää kulttuurisivuilla. Ja ilmeisesti kulttuurista leikkaaminen on kuitenkin ihan ok Aamulehdessä.
Koska olen paitsi uudehko Aamulehden lukija myös Journalistin toimittaja, soitan Aamulehden päätoimittaja Sanna Keskiselle ja kysyn mieltäni askarruttavista asioista. Keskinen vastaa provosoitumatta.
Sanna Keskinen, Aamulehden kulttuuriosio on aika ohut, eikä kulttuurijuttuja ole joka päivä lainkaan. Kulttuurissa näkyy edelleen selvästi se, että koko silloinen kulttuuritoimitus irtisanottiin edeltäjäsi aikana, vuonna 2018. Oletko samaa mieltä?
”Kulttuurin nuppilukua lisättiin viime vuonna. Tietenkään emme pysty reagoimaan ihan kaikkeen. Pyrimme kirjoittamaan isoimmista tapahtumista, teatterista ja konserteista. Tietysti kulttuurin sarka on Tampereellakin niin monipuolinen, että laitojen yli valuu asioita, joihin emme pysty näillä resursseilla tarttumaan.”
Eikö ole tekopyhää patistaa kansaa lukuharrastuksen pariin, kun Aamulehdessä ei ole kirjallisuusjuttuja käytännössä lainkaan?
”Voi kai sitä tekopyhänäkin pitää. Mutta kun katsoo analytiikkaa, ja sitä miten erilaisia kulttuurijuttuja luetaan, niin eivät Aamulehden kirja-arviot kenenkään lukemisharrastusta varmasti käynnistäisi. Niitä lukisivat ne, jotka muutenkin lukevat kirjallisuutta. On hankala keksiä, mitkä ne kriteerit sitten olisivat, joilla kirjallisuusjuttuja tehtäisiin. Emme halua mennä sellaiseenkaan, että kirjoittaisimme vain pirkanmaalaisista kirjailijoista – lukevathan ihmiset täällä muutakin. Meidän valintamme on ollut nostaa esiin muita paikallisia kulttuuritoimijoita. Olen muuten opiskellut pääaineenani Suomen kirjallisuutta.”
Mutta se ei näy Aamulehdessä oikein mitenkään.
”Joo, tiedän. Mutta ei sitä lehteä päätoimittajalle tehdäkään.”
Muun muassa kulttuuritarjonnan ohuus aiheuttaa sen, että en koe saavani Aamulehdestä ihan kokonaista kuvaa maailmasta. Miten kommentoit tätä harmia?
”Harmi on ihan ymmärrettävä, mutta unohdat ehkä sen, mitä toimituksissa on tapahtunut 10–15 viime vuoden aikana. Ei ole realistista ajatella, että puolella takavuosien resursseista pystyttäisiin kattamaan sama kirjo aihepiirejä. ”
Aamulehti panostaa vahvasti paikallisuuteen ja on ollut iso apu kotiutumisessani Tampereelle. Millainen ajattelu paikallisuuden korostamisessa on taustalla?
”Paikallisuutta on painotettu entistäkin voimakkaammin nyt noin vuoden ajan. Strategia pohjautuu lukijatutkimuksiin. Paikallisuus on meidän leipämme ja voimme, ja sitä, mitä kukaan muu ei samalla tavalla tarjoa. ”
Onko liiallisen nurkkakuntaisen vaaraa olemassa? Joudutteko miettimään tällaista?
”Joo, mietimme. Paikallisuus ei ole sitä, että tuijotetaan vain Keskustorille. Monet paikallisesti vaikuttavat ilmiöt voivat olla samaan aikaan valtakunnallisia tai globaaleja. Todella kiinnostavaa ammatillisesti on löytää sellaiset asiat, jotka ovat kaikille länsimaissa ajankohtaisia, ja kertoa, miten ne ilmenevät täällä. ”
Millaista on tehdä paikallisuuteen painottuvia urheilusivuja kaupungissa, joka on näin jakautunut Ilveksen ja Tapparan kannattajiin?
”Meikäläisellekin tulee sähköpostia kyllä molemmista leireistä, kun kausi alkaa! Se on vähän sellaista millimetripeliä palstatilan kanssa. Aika tarkkaan täytyy katsoa, että molemmat huomioidaan, ja kritiikkiä esitetään, kun on aihetta.”
Paljonko Aamulehti panostaa nyt ja jatkossa tutkivaan journalismiin?
”Olemme julkaisseet sitä aika paljon ympäri vuoden, muun muassa teknologiayhtiö Metsoon ja Pirkanmaan hyvinvointialueeseen liittyen. Melkein koko ajan on jotakin tutkivaa tuotannossa. Lukijat myös haluavat ja odottavat sitä, että olemme vallan vahtikoirana. ”
Vaimeneeko Aamulehden oma ääni Sanoma-konsernin kautta tulevien, alun perin toisille lehdille tehtyjen sisältöjen takia?
”Voihan siinä olla sellainen riski, mutta toisaalta ne sisällöt vapauttavat resursseja paikallisen journalismin tekemiseen, joka taas on sitä kaikkein omaäänisintä. Tämä on tasapainottelua, ja koitamme olla tarkkoja, että muiden sisältöjen käyttäminen on järjellisissä määrissä. ”
Lopuksi Sanna Keskiseltä on pakko kysyä vielä yhdestä Aamulehteä ja muitakin Sanoman lehtiä jo kuukausien ajan riivanneesta viasta. Usein tuntuu, että juttuja ei oikolueta lainkaan, niin paljon niissä on oikolukuvirheitä. Erityisesti sitaatit menevät kiinni usein kesken haastateltavan virkkeen.
Oikolukeeko siellä siis enää kukaan?
”Kyllä oikolukee! Toimitusjärjestelmä tunnistaa ilmeisimmät ja sitten on ihan editointiporras. Nopeat uutistilanteet ovat erikseen, niitä ei ehditä kielimielessä juuri hioa. ”
Mutta mikä aiheuttaa sen, että sitaatit loppuvat usein väärässä kohdassa?
”En ole kiinnittänyt tähän huomiota, eli en osaa sanoa!”
Oikaisu 2.9. klo 11.40. Aamulehti ei vuonna 2018 irtisanonut koko kulttuuritoimitustaan, kuten jutussa aiemmin väitettiin. Lehden silloinen kulttuuritoimitus lakkautettiin. Suuri osa sen tekijöistä siirrettiin featureosastolle, toki edelleen myös kulttuurisisältöjen pariin.
Uusimmassa lehdessä
- Aggressiivinen syöpä, helvetilliset vaihdevuodet, vammaisen lapsen syntymä. Minna Ala-Heikkilä, Ani Kellomäki ja Niklas Thesslund tekevät juttuja kokemastaan.
- Media-ala tarvitsisi täydennyskoulutusta, mutta oppilaitosten ei kannata tarjota sitä
- Yritys rekrytoi talousjournalisteja, mutta jätti palkat maksamatta
- Media-alan alkava vuosi kaipaa valopilkkuja