Muutama viikko sitten eräs jäsen soitti ja kertoi olevansa taas tilanteesssa, jossa hänelle naisena tarjotaan saman vaativuustason tehtävästä huonompaa palkkaa kuin miehelle. Nainen oli kokeneempi ja kouluttautuneempi. Kyseessä oli elokuva- ja tv-alalle tyypillinen muutaman kuukauden määräaikainen työsuhde.
Valitettavasti tapaus ei ole ainutkertainen. Humanistisen ammattikorkeakoulun opiskelijat Bettina Soivio ja Lennu-Kalle Numminen selvittivät syksyllä valmistuneessa opinnäytetyössään elokuva- ja tv-alan palkkaeroja. Kyselyyn vastasi lähes 220 henkilöä ja sen oli tilannut Journalistiliitto. Se koski riippumattomissa tuotantoyhtiöissä työllistyvien palkkoja. Tulokset osoittivat sukupuolen mukaisen eriytymisen vaikutukset alan palkkoihin: miesvaltaisilla ammattiryhmillä palkat olivat korkeammat kuin naisvaltaisilla.
Elokuva- ja tv-alalla opiskelee ja työskentelee suunnilleen yhtä paljon miehiä kuin naisia, joten ala itsessään ei ole sukupuolen mukaan eriytynyt kuten vaikkapa sote-ala. Sen sijaan alan eri ammattiryhmät ovat voimakkaasti eriytyneet. Esimerkiksi puku, maski ja rekvisiitta ovat naisvaltaisia ammattiryhmiä, kun taas valo-, kamera- ja ääniosastot ovat miesvaltaisia.
Suomessa sukupuolten välinen palkkaero on noin 16 prosenttia. Palkkaeron taustalla on rakenteellisia tekijöitä, joista yksi on segregaatio. Se syventää sukupuolten välisiä palkkaeroja ja johtaa erilaisiin työoloihin ja työehtoihin. Elokuva- ja tv-alan segregaation vaikutuksia ei ole tutkittu, muttei ole mitään syytä olettaa, että vaikutukset eroaisivat.
Tilanteeseen on mahdollista puuttua. Siihen auttavat selvitykset työpaikan tasa-arvotilanteesta ja siitä, miten naiset ja miehet sijoittuvat eri tehtäviin. Työtekijöille pitää myös kertoa palkkausjärjestelmän perusteista ja sen soveltamisesta.
Kun jäsen pyytää apua palkkaneuvotteluihin, usein kysyn, tietääkö hän mitkä ovat palkan määräytymisen perusteet. Valtaosalla ei ole mitään käsitystä. Elokuva- ja tv-tuotannon työehtosopimuksen palkkaryhmät määrittelevät työstä saatavan vähimmäispalkan työn vaativuuden ja vastuullisuuden perusteella, mutta siihen määrittelyt jäävätkin.
Samapalkkaisuudessa ei ole kyse vain siitä, että nais- ja mieskuvaaja saavat samasta työstä samaa palkkaa, vaan myös siitä miten eri ammattiryhmissä tehtävää työtä arvotetaan suhteessa toisiinsa. Pidetäänkö puvustamista yhtä arvokkaana kuin valojen tekemistä?
Samapalkkaisuuden edistäminen ei ole aihe, jolta elokuva- ja tv-ala voi sulkea silmänsä. Vaikka ala kärsii pahimmasta työttömyydestä aikoihin, ei se ole syy unohtaa palkkatasa-arvoa. Toimialalla tulee ottaa aktiiviseen käyttöön lain velvoittamat työpaikan tasa-arvosuunnitelmat ja palkkakartoitukset, ja tuoda suunnitelmat myös määräaikaisten työntekijöiden tietoon. Naisen paikka on elokuva-alalla, yhtä hyvin palkattuna kuin miehen.