Työntekijän supervoima on yhteistyö

Suomen perinteisen työmarkkinamallin ongelma ei ole joustamaton sääntely, vaikka elinkeinoelämän edustajat joskus niin väittävät.

Työn tekemisen ehdoista sopiminen on varsin vapaata, kunhan tiettyä minimitasoa ei aliteta. Työmarkkinoidemme varsinainen heikkous on se, että sääntelyn epämääräisyys jättää jatkuvasti ihmisiä pulaan.

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa työlainsäädäntö perustuu laajalti kollektiiviselle sopimiselle työmarkkinoilla. Työmarkkinajärjestöjen laatimilla työehtosopimuksilla on määritelty työsuhteiselle työlle vähimmäishinta. Työntekijä on lakisääteisesti työsopimussuhteen heikompi osapuoli, sillä työnantajalla on työn johto- ja valvontaoikeus sekä tulkintaetuoikeus erimielisyystilanteissa. Sääntelyä siis tarvitaan tasapainottamaan tilannetta.

Kaikkeen työn tekemiseen työlainsäädännön ja sopimusten suojamekanismi ei kuitenkaan ulotu. Sosiaaliturvakaan ei ole pysynyt työmarkkinoiden monimuotoisuuden perässä. Uutisointi alustataloudesta ja ruokalähettien työstä on nostanut lainsäädäntömme heikon kohdan näkyviin. Työehtosopimusten ulkopuolella työntekijää suojaavan lainsäädännön soveltaminen on ollut liiankin joustavaa – tai ainakin hyvin epäselvää.

Suomeen on jo kauan sitten luotu kahden tai useamman tason työmarkkinat. Osa ihmisistä tekee työtä työnantajaansa nähden hyvinkin alisteisessa asemassa, ja selvästi heikommin ehdoin kuin työehtosopimusten piirissä työskentelevä työntekijä. Duunarista on tullut alustataloudessa yksityiskohtaisesti ohjailtu suorittaja, joka vastaa itse kuluista ja vakuutuksista, mutta jolla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa työstä maksettavaan hintaan. Tämä ei merkitse parempaa tulevaisuutta, vaan ennemminkin paluuta teollistumisen alkuaikoihin.

Heikko työmarkkina-asema tarkoittaa liian usein työtä ilman minkäänlaista turvaa, kenties keinotekoista yrittäjyyttä ja lopulta sitä, että veronmaksaja kuittaa taloudellisten tai terveyteen liittyvien riskien realisoitumisen. Yritysten keskinäinen kilpailuasetelmakin vääristyy toisten hyötyessä heikompien hädänalaisesta asemasta. Tällainen on eettisesti arveluttavaa.

Kansainvälinen ihmisoikeussopimus turvaa vapaan järjestäytymisen. Myös EU tukee itsensätyöllistäjien kollektiivista neuvottelutoimintaa. Jopa Hollywoodin elokuvastudiot ovat solmineet työehtosopimuksia käsikirjoittajien ja näyttelijöiden ammattiliittojen kanssa. Maailmallakin on havaittu työntekijöiden yhteisen edunvalvonnan välttämättömyys.

Sama lainsäädäntö koskee niin ruokalähettiä kuin kulttuurialan keikkatyöntekijääkin. Eroja on lähinnä ihmisten tosiasiallisissa mahdollisuuksissa ja eri alojen toimintakulttuureissa. Varmaa kuitenkin on, että työntekijöiden todellinen supervoima on yhteistyö. Jos emme yhdessä vaadi samaa vähimmäisturvaa kaikille, ei sitä kukaan meillekään kohta enää tarjoa.

Aina löytyy joku, joka on valmis hyödyntämään muiden heikompaa asemaa. Ja aina löytyy joku, joka on valmis sulkemaan silmänsä raadolliselta todellisuudelta, kunhan saa sushinsa suoraan omalle kotiovelle.