Media ei ole osapuoli, vaikka moni poliitikko yrittää uskotella toisin

Perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra avasi elokuun puoluekokouksen sättimällä mediaa. Se oli ensimmäinen asia, jonka hän tervetulotoivotusten jälkeen halusi puoluetovereilleen viestittää. Mediaa haukkuivat myös eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho, puoluevirkailija Matti Putkonen sekä moni muu puolueen näkyvä hahmo. Ministeri Wille Rydman taas on käynyt koko kesän yksipuolista sotaa lehdistöä vastaan.

Poliitikot ovat kautta historian olleet tyytymättömiä vapaaseen mediaan. Tällä ja edellisellä hallituskaudella mediasta on kuitenkin yritetty ennennäkemättömällä vimmalla tehdä osapuoli asioissa, joissa olemme vain viestintuoja.

Kun media uutisoi edellisen pääministerin Sanna Marinin (sd.) tanssivideosta, oli moni hänen aatetoverinsa sitä mieltä, että media yrittää kampittaa pääministerin. Media oli kuulemma poliittisella ristiretkellä pääministeriä vastaan.

Sama laulu kaikui Hesarin julkaistua Rydmanin rasistiset viestit. Nyt elinkeinoministerin aatetoverit olivat vuorostaan sitä mieltä, että lehdistö yrittää kampittaa ministerin.

Edellisellä kaudella asialla olivat pääasiassa puolueiden vähäisemmät jäsenet, nyt mediaa haukkuu puolueen korkein johto puhemiestä myöten.

Strategia on tuttu Trumpin pelikirjasta. Tarkoitus on yrittää tehdä mediasta osapuoli. Median ei pidä suostua tähän. Me emme ole osapuoli.

Kun tiedotusväline julkaisee tietoa ministerin edesottamuksista, kyse on tiedonvälityksestä. Kyseessä ei ole sodanjulistus tai ajojahti.

Media julkaisee tiedon, vaikkapa ministerin rasististen viestien sisällön. Tiedon perusteella kansalainen voi muodostaa mielipiteensä: yhtä viestit eivät liikuta, toinen pitää niitä pöyristyttävinä ja kolmas ajattelee, että olipa nasevasti sanottu. Kun media julkaisee tanssivideon, yksi pitää sitä yhdentekevänä, toinen paheksuttavana ja kolmas upeana. Videon tai viestien julkaisu ei itsessään ole kannanotto, saati poliittinen toimi.

On tietysti elinkeinoministerin edun mukaista kääntää keskustelu pois viestien rasistisesta sisällöstä ja uskotella, että niiden julkaisu on poliittinen toimi häntä vastaan.

Todellisuudessa media noudatti Journalistin ohjeiden ensimmäistä kohtaa: kansalaisilla on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Mikäli toimitus saa tietoonsa, että vallankäyttäjä lähettelee rasistisia viestejä, sillä on velvollisuus tuoda asia julki.

Toistaiseksi yritykset tehdä mediasta osapuoli eivät ole onnistuneet. Twitterissä, tai siis X:ssä, keskustelu on luokatonta, mutta maailma sen ulkopuolella on toisenlainen. Suomalaisten luottamus uutisiin on huippuluokkaa, ja toisin kuin muualla maailmassa, luottamus on kolme viime vuotta kasvanut.

Voimme itse tukea luottamusta pohtimalla, miten osallistumme yhteiskunnalliseen keskusteluun. Jokaisella journalistilla, samoin kuin jokaisella muullakin ihmisellä, on näkemyksiä yhteiskunnan tilasta. Journalistin ammattitaitoon kuuluu omien arvojen tunnistaminen ja se, etteivät arvot valu neutraaleihin uutisjuttuihin asiattomalla tavalla.

Hyvin kärkevä puoluepoliittinen kannanotto sosiaalisessa mediassa – tai miksei perinteisessäkin – saattaa näyttää yleisön silmissä omituiselta. Yhteiskunnallista keskustelua voi tietenkin käydä, mutta siinä missä journalismin ammattilainen erottaa helposti somepostaukset, mielipiteelliset näkökulmajutut ja neutraalit uutisjutut toisistaan, yleisön jäsen ei välttämättä erota.

Moni yhteiskunnallinen vaikuttaja haluaa väkisin tehdä mediasta osapuolen. Poliitikot toistelevat väitettään puolueellisesta mediasta tiuhaan. Sille on syy.

Kuten presidenttiehdokas Halla-aho totesi puoluekokouksen puheessaan: toisto on kaiken propagandan a ja o.

Meidän tulee jatkaa vallanpitäjistä raportointia, eikä pidä provosoitua, kun provosoidaan.