Miten toimittajat pärjäävät, kun vastassa on trolliministeri

Sanalla ”trollaaminen” on viime aikoina viitattu etenkin väärien tietojen tarkoitukselliseen levittämiseen sosiaalisessa mediassa.  

Alkujaan sana kuitenkin viittaa voimakkaiden tunnereaktioiden kalasteluun loukkaavilla tai suututtavilla sisällöillä. Tällaisen “klassisen” trollaamisen tarkoituksena on viihdyttää ja sitoa yhteen samanmielistä yleisöä, ei niinkään levittää mitään selkeää sanomaa. 

Ennen vappua nähtiin pieni somekohu, joka nousi myös uutiseksi. Helsingin apulaispormestari, vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki haukkui Facebook-kirjoituksessaan perussuomalaisia ja rakenteilla olevaa hallitusta sekä kehotti vastarintaan ”kaduilla ja kabineteissa”. Hän mainosti, että tällaiseen vastarintaan voisi osallistua jo vappuna järjestettävillä marsseilla. 

Perussuomalaisten entinen puheenjohtaja, nykyinen kansanedustaja Jussi Halla-aho reagoi tähän ja toivoi omassa kirjoituksessaan, että poliisin pitää ”eduskuntatalon ja Säätytalon kulmia” silmällä, ”jotta Capitolin tapahtumat eivät toistu Helsingissä”. Molemmista puheenvuoroista uutisoitiin pitkälti sellaisenaan, ilman kommenttia tai kontekstia. ”Halla-aho vetoaa poliiseihin”, otsikoi esimerkiksi Iltalehti. 

”Capitolin tapahtumilla” Halla-aho viittasi Yhdysvaltojen edellisen presidentin Donald Trumpin kannattajien hyökkäykseen kongressitaloon loppiaisena 2021.  

Viisi ihmistä kuoli ja neljätoista väkijoukon jalkoihin jäänyttä poliisia loukkaantui. Onko syytä uskoa, että “poliiseihin vedotessaan” Halla-aho oli oikeasti huolissaan, että vappumarssille kokoontuneet vasemmistolaiset rynnäköisivät sisään Säätytaloon tuhoamaan paikkoja ja yrittäisivät käydä hallitusneuvottelijoiden kimppuun? Ei tunnu todennäköiseltä. Ihan jo siksikin, ettei vappupäivänä Säätytalolla paikalla ollut ketään neuvottelemassa mistään. Neuvottelut aloitettiin vasta vapun jälkeen. 

Paljon todennäköisempää on, että Halla-aho halusi trollata klassisessa mielessä: herättää vahvan tunnereaktion ja loukata Arhinmäkeä ja muuta vasemmistoa.  
 
Vasemmiston puheissa Capitolin tapahtumat ovat symboli sille, miten äärioikeisto uhkaa demokratiaa. Samaan äärioikeistoon luetaan usein myös Halla-aho. 

Halla-aho vihjasi, että Arhinmäki kannustaa vasemmistolaisia Capitolin kaltaiseen väkivaltaan. Näin hän pani vasemmiston ”maistamaan omaa lääkettään” – ainakin omien kannattajiensa silmissä. Oli toissijaista, kehottiko Arhinmäki todellisuudessa väkivaltaan. Vasemmistopoliitikon oletettu suuttumus ja loukkaantuminen olivat samanmielisille riittävä palkinto. 

Trollaaminen on klassisessa muodossa aina performanssi, jossa esitetyt väitteet ovat vain välineitä. Päämäärä on tunnereaktion tuottaminen. Sillä, uskooko joku väitteet, ei ole väliä. 

On hyvin epätodennäköistä, että hallitukseen päästessään perussuomalaisten edustajat muuttaisivat viestintälinjansa täysin. Trollaaminen jatkuu, mutta sellaisesta asemasta käsin, jossa toimittajien on pakko reagoida trollin sanomisiin.  

Miten hyvin suomalaiset toimittajat osaavat reagoida tilanteeseen, jossa ministeri trollaa? Tulemme näkemään tilanteita, joissa ministeri esittää performanssin, jonka ainoana tarkoituksena on viestiä omille ja aiheuttaa suuttumusta vastustajissa, ja jonka asiasisällöllä ei ole merkitystä. Toimiiko media silloin vain trollauksen alustana ja voimistajana, eli raportoi sanotun sellaisenaan? Vai löytääkö se keinoja asettaa sanottu kontekstiin? 

Timo Soinin nokkelat ”soinismit” olivat vuosia erittäin suosittua journalismin sisältöä, koska ne sopivat niin hyvin journalismin logiikkaan. Trollaaminen sopii äärimmäisen hyvin konflikteja korostavaan journalismiin. Kaikissa toimituksissa tuskin edes halutaan tunnistaa trollaamista ja käsitellä sitä nimenomaan trollaamisena. Trollauslausuntojen sivuuttaminen tai asettaminen kontekstiin tuo vähemmän lukijoita ja tunnereaktioita kuin niiden uutisointi sellaisenaan.