Puolueilla saattaa olla aatteita, vaikka toimittajat eivät sitä usko

Pääministeri Sanna Marin (sd.) totesi Ilta-Sanomien vaalitentissä tammikuussa, ettei SDP lähde kevään eduskuntavaalien jälkeen hallitukseen perussuomalaisten kanssa.

Tämän ei olisi pitänyt olla yllätys. Marin sanoi samaa jo esimerkiksi elokuussa järjestetyssä Eurooppa-foorumin tentissä.

Ajatus yhteisestä hallituksesta on aiemmin tyrmätty myös perussuomalaisissa. Nykyinen puheenjohtaja Riikka Purra sanoi elokuussa 2021 pidetyssä Iltalehden puheenjohtajapaneelissa, että Marinin johtama SDP on niin monissa asioissa perussuomalaisten vastakohta, ettei hallitusyhteistyö olisi mahdollista.

Haluttomuus muodostaa hallitus täysin eri mieltä olevien kanssa on varsin ymmärrettävää. Nykyisen hallituksen on jatkuvasti kritisoitu toimivan heikosti juuri sisäisten ristiriitojen vuoksi. Hallitus on politiikan toimittajien kommenteissa ollut kaatumisen partaalla ja ”rampa ankka” nimenomaan siksi, että puolueiden välillä on sovittamattomia ideologisia eroja.

Marinin ulostulo oli kuitenkin samojen toimittajien kommenttien mukaan esimerkiksi ”uhkapeliä”, ehkä jopa ”ratkaiseva virhe” tai vähintään poikkeuksellisen ”aggressiivista hyökkäämistä”. Se oli peliliike, jolla pääministeri halusi parantaa asemiaan kevään vaaleissa. Liike tosin oli politiikan kommentaattoreiden valtaosan mukaan epäonnistunut, sillä Marinin tai SDP:n asema ei varmaankaan parane sulkemalla pois yhteistyö perussuomalaisten kanssa.

Ilmeisesti jokaisen puolueen tulisi vaalien alla olla valmis muodostamaan hallitus minkä tahansa toisen puolueen kanssa. Puolueilla ei tulisi olla sellaisia aatteita, jotka ovat peruuttamattomassa ristiriidassa jonkin toisen puolueen aatteiden kanssa. Tai ainakaan sitä ei tulisi sanoa ääneen.

Miksi toimittajat ajattelevat näin? Yksi syy lienee, että politiikan kommentaaria ohjaa vahvasti pelimetafora. Politiikka on peliä, jossa jokainen poliitikko ja puolue ensisijaisesti hakee itselleen suotuisia asemia. Pelimetaforan kehyksessä kaikki puolueen asemaa edistävä on taitavaa politiikkaa, muu taitamatonta ja tyhmää. Ja kyllä, politiikka on ilman muuta myös juuri tällaista peliä. Politiikkaa kuitenkin arvioidaan usein ikään kuin se ei olisi mitään muuta.

Pelin näkökulmasta Marinin ja Purran lausunnot yhteistyön mahdottomuudesta varmastikin näyttävät typeriltä. Ne ovat nimenomaan ”uhkapeliä”. Puolueet tuntuvat hukkaavan mahdollisuuden pelata itselleen mahdollisimman hyvät asemat. Ja miksi? Koska puolueella on arvoja, joista ne eivät halua luopua?

Ajatusleikki: Entä jos Marin ja Purra aidosti ajattelivat, että heidän puolueellaan todella on perustavia arvoja, joista he eivät ole valmiita joustamaan? Ja nämä arvot johtaisivat väistämättä puolueet hallituksen toiminnan halvaannuttavalle törmäyskurssille? Tällöinhän kumpikin lausunto olisi hyvin looginen. Ajatus yhteensovittamattomista arvoista kuitenkin tyrmistytti politiikan toimittajia. 

Pelimetaforan lisäksi saattaa olla toinenkin syy sille, että ajatus aatteista yhteistyön esteenä tuntuu olevan journalismille vieras.

Uhkaavan kriisin aikana virkamiesmäinen, sisäisiä ristiriitoja ja erimielisyyksiä kartteleva tapa tehdä politiikkaa kasvattaa suosiotaan. Haluamme olla yhdessä samalla puolella, ja yhteistyöstä kieltäytyminen näyttäytyy helposti pelottavana rivien rakoiluna.

Mutta jos alamme jo nyt vaatia, että puolueet yhteistyön nimissä hylkäävät tarvittaessa omat arvonsa, kauanko aiomme tätä vaatimusta jatkaa? Kunnes Ukrainan sota loppuu? Kunnes Venäjällä nähdään vallankumous? Saatamme olla kriisissä hyvin kauan, eikä meidän ehkä siksi kannata vielä alkaa vaatia aatteita ulos politiikasta. 

Demokratiassa kansalaisilla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisten arvojen mukaista politiikkaa tuleva hallitus tekee. Jos alamme vaatia, että puolueet ja poliitikot ovat aina vaalien jälkeen valmiita joustamaan kaikista arvoistaan hallituksen muodostamiseksi, demokratia saattaa olla hakoteillä.