Pääkirjoitus

Suomalainen mediapolitiikka on murusina ministeriöissä

Maria Pettersson

Suomalainen mediapolitiikka on levällään ympäri ministeriöitä. Se tarkoittaa, että yhdelläkään ministerillä, muulla poliitikolla tai viranhaltijalla ei ole järkevää kokonaiskuvaa Suomen median tilanteesta, saati kykyä tai halua vaikuttaa siihen.

Katsotaanpa.

Yleisradiosta, postista ja jakelutuista, medianvapaussäädöksestä ja audiovisuaalisista mediapalveluista päättää liikenne- ja viestintäministeriö. Postin omistajaohjauksesta toki päättää vielä erikseen valtioneuvoston kanslia. Tekijänoikeudet ja kulttuurilehtituki ovat opetus- ja kulttuuriministeriön päätäntävallassa. Lehtien ja kirjojen arvonlisäverosta säätää valtiovarainministeriö.

Oikeusministeriö ottaa kantaa sananvapaus- ja julkisuuslakiin, mainonnan sääntelyyn (paitsi siltä osin, kun se kuuluu sosiaali- ja terveysministeriölle) ja journalismia koskevaan rikoslakiin sekä antaa rahaa Julkisen sanan neuvostolle. Digimarkkinat puolestaan ovat työ- ja elinkeinoministerin salkussa. Muita suoraan mediaan vaikuttavia asioita on vielä ainakin kymmenkunta lisää, ja niistä päätetään ympäri ministeriöitä.


Näinä aikoina työntekijät ja työnantajat ovat monista asioista eri mieltä, mutta työntekijöitä edustava Journalistiliitto ja työnantajia edustava Medialiitto ovat alkaneet yhdessä ajaa Suomeen järkevämpää mediapolitiikkaa. Toive on, että jollakulla hallituksessa tai eduskunnassa olisi käsitys siitä, mitkä kaikki asiat mediaan ja median tekijöihin Suomessa vaikuttavat.

Lehtien tekijöitä ja lukijoita kiinnostaa, onko lehden sisältö laadukasta, paljonko lehti maksaa ja tuleeko se kotiin. Poliitikot sen sijaan tarkastelevat vain yhtä osuutta kerrallaan.

Kun yksi ministeri miettii vaikkapa lehtien arvonlisäveroa, toinen lehtien jakelua ja kolmas niiden tukia, ketään ei kiinnosta, mitä kokonaisuudelle käy. Joissain maissa on mediaministeri, Suomessa ei. Kenenkään vastuulle ei kuulu pohtia, onko suomalainen media elinvoimainen ja pysyykö koko Suomi informoituna.
Liitot peräänkuuluttavat mediapoliittista ohjelmaa. Se tarkoittaa, että yksi ministeriö tai ministeriryhmä ottaisi vastuun siitä, mitä lait ja säädökset saavat aikaan suomalaisessa mediassa.

Mediapoliittisessa ohjelmassa mietittäisiin muun muassa sitä, miten mediaa tuetaan ja verotetaan, miten suomalaisen median ja alustajättien kilpailusta tehdään reilumpaa, miten kansalaiset saavat lehtensä ja ohjelmansa, miten suomalaisten medialukutaitoa pidetään yllä ja niin edelleen.


Samalla kun liitot peräänkuuluttavat uudenlaista otetta mediapolitiikkaan, ne tietenkin toivovat myös, että media-alan asiat nousisivat säännöllisesti keskusteluun ministeriöissä ja eduskunnassa. Nykyään eduskunnan salissa käytetään kiihkeitä puheenvuoroja lähinnä silloin, kun käsittelyssä on Ylen rahoitus ja toimintaedellytykset.

Mitä jos eduskunta puisi samalla kiihkeydellä esimerkiksi sitä, onko kaikilla suomalaisilla oikeus hyvälaatuiseen, kohtuuhintaiseen kaupalliseen mediaan? Tai sitä, miten demokratia turvataan, mikäli ihmisillä ei ole varaa seurata luotettavaa mediaa tai he eivät pääse siihen käsiksi? Tai sitä, miten EU:n tulevat säädökset vaikuttavat suomalaisten tiedonsaantiin?

Media-asiat vaikuttavat koko yhteiskuntaan ja sen kaikkein perustavanlaatuisimpiin toimintoihin. Toimiva, luotettava media on turvallisuus- ja huoltovarmuuskysymys. Se on myös nykyisen kaltaisen demokratian edellytys. Suomi ansaitsee yhtenäisen, pitkäjänteisen ja tarkkaan mietityn mediapolitiikan.