Journalismi

Yksikään nelivuotias ei käytä niin suurta valtaa, että hänen kuvansa pitää nostaa lööppiin, kirjoittaa Marja Honkonen

Saako nelivuotiaasta tehdä lööpin, jos hän on vanhempiensa kanssa katsomassa urheilukisoja? Entä jos toinen vanhemmista on poliitikko?

Sauli Niinistö ja Jenni Haukio ottivat tiistaina 14. kesäkuuta poikansa Aaron mukaan seuraamaan yleisurheilukilpailuja Turussa. Lehtikuvan kuvaaja tallensi perheen kisakatsomossa, ja Iltalehden kuvaaja kuvasi heidät poistumassa stadionilta.

Kuvien ottamista voi perustella monella tapaa. Presidenttiperhe oli julkisella paikalla ja heidän on täytynyt ymmärtää, että joku voi kuvata perhettä, onhan lapsen äitikin viestinnän ammattilainen.

Uutiset ”harvinaisesta perhekuvasta” julkaistiin samana iltana. Seuraavana päivänä Iltalehti jatkoi uutista kertomalla, että poika on Iltalehden lukijoiden mielestä kovasti äidin näköinen. Torstaina Aaro oli Iltalehden lööpissä: ”Tuoreet kuvat presidenttiparista ihastuttavat. Aaro hurmasi kansan.”

Iltalehden lööppi 16.6.2022 Kuva: Iltalehti

Samana iltapäivänä pääministeri Sanna Marin (sd.) twiittasi pyynnön, ettei hänen lastansa, 4,5-vuotiasta Emmaa, kuvattaisi tai kuvia julkaistaisi.

Kävi myös ilmi, ettei presidentti Niinistökään olisi halunnut lastaan kuvattavaksi.

Tästä seurasi uusi kierros uutisia: Mielipidettä lasten kuvaamiseen ja kuvien julkaisuun kysyttiin muun muassa Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajalta ja STT:n päätoimittajalta, viestintäoikeuden professorilta, Mannerheimin lastensuojeluliiton johtavalta asiantuntijalta sekä kansalaisilta ja päätoimittajien yhdistyksen varapuheenjohtajalta. Maikkarin Pöllöraatikin keskusteli asiasta.

Tällä viikolla aiheen käsittely mediassa saavutti lakipisteensä, kun Iltalehden kolumnisti Oskari Onninen provosoivasti muistutti, että länsimaisessa demokratiassa ”kakaroita” saa kuvata, kuten huvittaa. Vapaa media päättää itse, mitä julkaisee – poliittiselta johdolta lupia kysymättä.


Länsimaisessa demokratiassa, ainakin Suomessa, kakaroita todella saa kuvata julkisella paikalla, lähes tulkoon miten huvittaa. Usein kuvan saa myös julkaista.

Näin esitettynä kysymys Aaron ja Emman kuvien julkaisemisesta on yksinkertainen – ja tekopyhä.

Länsimaisessa demokratiassa median on pystyttävä harkitsemaan julkaisupäätöksiään monisyisemmin.

Ensinnäkin nelivuotiaaseen liittyvien tietojen julkaisemiseen liittyy paljon enemmän huomioitavaa kuin aikuisen. Journalistin ohjeiden mukaan ”julkistakin aineistoa julkaistaessa pitää ottaa huomioon yksityiselämän suoja. Kaikki julkinen ei välttämättä ole julkaistavissa. Erityistä varovaisuutta on noudatettava, kun käsitellään alaikäisiä koskevia asioita.”

Toisekseen kyse ei ole vain siitä, että nelivuotias olisi vain sattunut osaksi uutiskuvaa. Kuva nelivuotiaasta oli koko uutinen.

Ero on oleellinen. Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Eero Hyvönen arvioi Iltalehden haastattelussa, ettei JSN:n periaatelausuma lasten kuvaamisesta estä poliitikon alle seitsemänvuotiaan jälkeläisen kuvaamista julkisella paikalla ilman vanhempien lupaa.

”Nähdäkseni tämä (lausuma) koskee sitä, että lapset ovat subjektina eli he jollain tapaa toimivat jutussa: heitä haastatellaan ja kuvataan siinä yhteydessä, kun tehdään juttua lapsista”, Hyvönen sanoo.

Hyvösen kommentti on outo, koska ”Aaro-poika hymyilevänä kisakatsomossa” on nimenomaan uutinen, jossa lapsi on keskeinen toimija.

Kolmanneksi kyse ei ole vain yhden kuvan julkaisemisesta. Kyse on myös lööpistä ja jatkojutuista, joissa muun muassa julkaistaan lukijoiden kommentteja siitä, miltä lapsi näyttää.

Juttujen ja kommenttien sävy oli lämmin ja positiivinen, mutta entä jos ei olisi ollut? Miten kuvien julkaisupäätökseen olisi vaikuttanut se, jos tahtoikäinen olisikin saanut katsomossa itkuraivarit ja hänet olisi kannettu potkivana virka-autoon? Millaisissa tilanteissa presidentin lasta on kohtuullista esitellä?

Julkisen sanan neuvosto toivottavasti käsittelee näitä kysymyksiä ratkaistessaan kuvasta tehtyä kantelua.


On toki selvää, miksi kuvia presidentin lapsesta halutaan julkaista – ja miksi journalistit tuohtuvat toiveesta olla julkaisematta niitä. Kuvat kiinnostavat, ja niillä myydään lehtiä.

Monarkkien lapset ovat jo pitkään olleet julkista riistaa. Se ei silti tarkoita, että tilanne olisi tavoiteltava. Toisin kuin presidentin lapsella, kuninkaallisella kersalla on maassaan usein myös kruunuperijän asema. Suomessa yksikään nelivuotias ei käytä niin suurta yhteiskunnallista valtaa, että hänen kuvansa voisi perustellusti nostaa lööppiin.

On silti mahdollista keksiä aivan hyviä syitä sille, miksi Suomen keskeisten päättäjien lasten yksityisyyden suoja on muita alempi. Esimerkiksi tiedolla siitä, ”kelpaako” päättäjän lapselle lähikoulu, voi olla yhteiskunnallista merkitystä. Tai sillä, luottaako päättäjä oman lapsensa kohdalla kunnalliseen terveydenhoitoon.

Tällaisissa uutisissa julkisen huomion ja kritiikin keskeisenä kohteena on kuitenkin nimenomaan päättäjä, ei hänen lapsensa. Eikä niissäkään aiheissa lapsen kuvaa ole välttämätöntä julkaista.

Oskari Onnisen hätä länsimaisen demokratian tilasta presidentin ja pääministerin toiveiden takia on (tietenkin) liioittelua. Maahan ei olla säätämässä lasten kuvaamisen kieltävää lakia, jonka turvin presidentti tekisi häikäilemättömiä koiruuksia nelivuotias ihmiskilpenään.


Kun Aaro syntyi, julkaisimme Journalistin takakannessa kuvan vauvasta, jotta vauvakuvia ei tarvitsisi metsästää muualta. Kaikki vauvat kuitenkin näyttävät ihan samalta.

Lasten vanhetessa heidät alkaa kuitenkin tunnistaa. He alkavat tulla itse tietoisiksi siitä, että heitä kuvataan ja he ovat huomion kohteena. Nelivuotiaita voi ujostuttaa, eivätkä he välttämättä halua poseerata edes omaan kotialbumiin otetuissa perhekuvissa.

Oikeastaan on älytöntä keskustella siitä, saako presidentti tai pääministeri päättää länsimaisessa demokratiassa lapsensa kuvien julkaisusta. Ei lapsen kuvan julkaisussa ole kyse vanhemman yksityisyydestä, vaan lapsen yksityisyydestä.

Nelivuotiaan pitäisi saada päättää siitä itse, mutta koska nelivuotiaat ovat vielä hyvin pieniä eivätkä tunne lakia ja Journalistin ohjeita, lupaa pitää kysyä vanhemmilta.

Eivätkä ne nelivuotiaiden toiveet niin monimutkaisia ole, etteivätkö median aikuiset niitä osaisi itsekin päätellä.

Annan haastattelun mukaan Sanna Marin ja hänen 4,5-vuotiaansa haluaisivat mennä uimarannalle ilman, että joku salakuvaa. Nelivuotiaasta Aarosta taas olisi varmasti ihan kiva käydä kesätapahtumissa ilman, että se on huomenna pääuutinen.

Lastensuojelun keskusliitto on tehnyt yhteistyössä Journalistiliiton ja Aikakausmedian kanssa oppaan lasten kuvaamisesta ja haastattelemisesta. Vuonna 2017 julkaistuun oppaaseen voi tutustua täällä.