Journalismi

Kuunnellaan lukijoita, ei kokousten nenäkkäimpiä kollegoita

Vajaa vuosi viestintätoimistossa on opettanut, että viestinnän ja journalismin ero on jyrkimmillään suhtautumisessa asiakkaaseen.

Viestintätoimistolle asiakkaiden tyytyväisyys on tärkeysjärjestyksessä ykkönen. Uusia töitä pitää saada, jotta pysytään leivässä. Asiakkaista iloitaan, heistä puhutaan ja heidän tyytyväisyyttään mitataan.

Monelle journalistille asiakas sen sijaan on utuinen hahmo kaukaisuudessa. Joku, joka lukee ne lopulliset jutut. Lehden lukijapalaute ja television katsojatutkimukset ovat hymähtelyn, jopa naureskelun aihe. Edes päälliköt eivät aina ota niitä tosissaan.

Toimitustyötä ajatellaan taidekäsityönä, jossa journalisti vaistonvaraisesti tietää, mitä kansalle tulee tarjoilla. Jopa lahjomatonta yleisödataa saatetaan pitää luovuuden rajoittajana. Jos verkossa juuri kukaan ei lukenut juttua, uskotaan, että kyllä se varmasti ainakin printissä kiinnosti.

Katsoja, lukija, asiakas on minäkeskeisessä ajattelussa tyhmä ja toimittaja fiksu. Tämä johtaa kuplan ulkopuolisten näkemysten sivuuttamiseen. Vika ei ehkä ole somehuutelijoiden, jos kymmenen kommentoijaa on ymmärtänyt jutun keskeisen viestin väärin.


Journalismia ei tehdä työkavereille, vaan yleisölle, joten vain se voi määrittää parhaan.

Nuorena toimittajanalkuna Hesarissa sain opastusta. Haastatteluja pyydettäessä tuli korostaa, että puhelu tulee nimenomaan Helsingin Sanomista. Meille vastataan aina ja nopeasti, opetettiin.

Myöhemmin MTV Uutisissa paukuteltiin henkseleitä vaaliohjelmien jälkeen. Juontajat olivat Pöllölaakson kokouskeskustelujen mukaan yleensä nokkelampia kuin Ylellä, kulissitkin tyylikkäämpiä.

Yleisradiossa taas puhuttiin Yle-laadusta. Osa työntekijöistä ajatteli Yle-laadun tarkoittavan jotain niin korkeaa, ettei kaupallinen media yllä siihen. Myös seuraavassa työpaikassani Suomen Kuvalehdessä ajateltiin, että juuri sen brändin alla työskentelee Suomen huippuja.

Itsetunto on hyvästä, kunhan se ei lipsu omahyväisyyden puolelle. Journalismia ei tehdä työkavereille, vaan yleisölle, joten vain se voi määrittää parhaan.


Moni toimittaja pahoittaa mielensä toimituspalaverissa. Harmitus on inhimillistä ja ymmärrettävää, jos kokousväki esimerkiksi teilaa toimittajan valitseman jutun näkökulman. Teroitin silti aina omien toimitusteni journalisteille, ettei kokousväittelyille pidä antaa liian suurta painoarvoa.

Parinkymmenen hengen palavereissa pari suuriäänisintä voi johdatella näkemyksiä, kun taas maltillisemmat eivät aina uskalla avata suutaan.

Jutut tehdään viidelle ja puolelle miljoonalle suomalaiselle tai vähintäänkin tietyn paikkakunnan väelle. Siksi oleellista on se, mitä jutun oikeasti nähneet tai lukeneet sanovat somessa, puheluissa, palauteposteissa ja kahviloissa. Kuinka moni jakoi jutun, montako maksullista tilausta siitä syntyi?

Yleisöä kannattaa kuunnella senkin takia, että se näkee ja korjaa virheet. Yleisö tietää, ettei Nazisin taistelua koskaan käyty, tennisottelua järjestetty Viennassa tai Yhdistyneitä kansakuntia johda kenraali Assembly.


2020-luvun Suomessa media-ala ei ole ainoa, joka välillä unohtaa asiakkaan tarpeet.

Monet palvelut ovat kuin hidastetusta filmistä. Nettiyhteyden korjaamiseen menee kuukausi, lieden asentajalla on parin viikon jono, puhelut ohjataan ihmisen sijasta botille. Katujen jääkokkareet jäävät tasoittamatta, kunnes kevät sulattaa ne. Jos valittaa kadun kuopasta, vastaus tulee puolen vuoden päästä.

Kun lehti ei saavu postilaatikkoon, lehtitalo moittii Postia, Posti työvoimapulaa.

Mutta johtamisoppaissa asiakas on aina kuningas.