Journalismi

Ihmisten kärsimys täytyy uskaltaa näyttää, kirjoittaa kuvajournalisti Antti Yrjönen

Muutama vuosi sitten kuva Välimeren rannalle huuhtoutuneesta kolmivuotiaasta Alan Kurdista levisi turkkilaisen lehden verkkosivulta ympäri maailmaa. Turkkilaisen journalistin Nilüfer Demirin ottama kuva
saavutti ikonisen aseman ehkä nopeammin kuin yksikään kuva ennen sitä. Sen julkaiseminen sai osakseen myös kritiikkiä. Esimerkiksi Turun Sanomat jätti kuvan julkaisematta ja perusteli päätöstä sillä, että suomalaisesta lapsesta ei ”ikimaailmassa julkaistaisi” vastaavaa kuvaa.


Kuvat ihmisten ahdingosta maailman kriisialueilta ja köyhimmistä maista herättävät toistuvasti keskustelua median kaksoisstandardeista. Kritiikki kulminoituu usein väitteeseen, että samanlaisia kuvia ei julkaistaisi rikkaiden maiden asukkaista. Kritiikin esittäjät kysyvät: haluaisitko, että kuva omasta lapsestasi vastaavassa tilanteessa leviäisi maailmalle?

Kritiikin lähtökohdat ovat kuitenkin vääriä, sillä vertailukohdaksi on otettu rikkaassa maassa asuvan keskiluokkaisen ihmisen oma kokemus. Vaikka nälästä ja köyhyydestä voi kärsiä yhtä lailla vauraassa kuin köyhässäkin maassa, olosuhteet ja kulttuuri vaikuttavat siihen, millaisten asioiden tuominen julkisuuteen koetaan alentavana tai häpeällisenä.

On eri asia kertoa köyhyydestään Syyriassa, jossa 90 prosenttia väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella, kuin puhua siitä Suomessa, jossa vastaava luku on 12 prosentin tuntumassa.

Lisäksi eroja on ihmisten välillä. Siksi kysymys on esitettävä heille, joita asia koskee. Ei ole kenenkään etu riistää ääntä ihmisiltä, jotka ovat valmiita jakamaan kamaliakin kokemuksia. Ongelma toistuu marginalisoidussa asemassa olevien ihmisten kohdalla myös Suomessa. Heitä ei nähdä eikä kuulla itseään koskevissa asioissa.

Kun VR:n päätös poistaa Helsingin päärautatieasemalta asunnottomien suosimat penkit herätti keskustelua syksyllä 2020, suuntasin paikalle kuvittamaan juttua. Asemalla törmäsin mieheen, joka penkkien puuttuessa istui patterin vieressä lattialla lämmittelemässä. Mies suostui mielellään valokuvaan ja kertoi, kuinka lämpimät sisätilat ovat talviaikaan tärkeitä.

Lehdessä nähtiin kuva puuttuvista penkeistä ja kuultiin VR:n hankepäällikköä. Kaksoisstandardeilla olisikin ehkä osuvampaa viitata siihen, kuinka holhoavien asenteiden vuoksi valmiiksi heikossa asemassa olevien ihmisten ei anneta tehdä näkyväksi omaa ahdinkoaan. Suojellaanko silloin ihmisiä, joiden puolesta on päätetty, että heidän vastoinkäymistensä näyttäminen on liikaa? Vai kenties sitä osaa yleisöstä, joka haluaisi mieluummin ummistaa silmänsä ikäviltä asioilta?

Tietenkään ei ole yhdentekevää, miten ihmiset kuvissa esitetään. Jotta kuvaaja voi antaa äänen kuvassa olevalle, hänen täytyy katsomisen lisäksi myös kuunnella.

Valokuvan historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka kuvaaja ei ole ollut valmis kuuntelemaan. Vuonna 1984 valokuvaaja Steve McCurry otti Nasir Baghin pakolaisleirillä Pakistanissa kuvan ”afgaanitytöstä” vastoin tämän tahtoa. Kuva julkaistiin National Geographicin kannessa tekstillä ”Haunted eyes tell of an Afghan refugee’s fears”.

Kesti 17 vuotta ennen kuin Sharbat Gula pääsi kertomaan kuvaajalle nimensä ja sen, ettei hän ollut peloissaan vaan vihainen.


Valokuvalla on kyky kertoa asioita voimallisesti ja suuri vaikutus ihmisten mielikuviin. Ukrainan sodan osapuolet ymmärtävät tämän ja pyrkivät käyttämään kuvia hyväkseen. Sota on järkyttävä asia ja siksi sen täytyy näyttäytyä sellaisena myös kuvissa. Kärsimyskuvastosta tulee kuitenkin itseään toistavaa, jos kriisialueilla ei pyritä välittämään kuvaa elämästä laajemmin. Kärsimyksen näyttämisen ei koskaan tulisi olla itseisarvoista.

Kriisin keskelläkin elämään kuuluvat toivo, toisinaan jopa ilo, kuten voi nähdä esimerkiksi Giles Duleyn kuvissa vuoden 2015 pakolaiskriisistä. Niissä vanhemmat auttavat lapsiaan läksyissä, lapset jatkavat leikkejään ja sairaalan henkilökunta koettaa tyrehdyttää ampumahaavaa.

Lopulta tärkeämpää kuin se, kuinka ihmiset kuolevat, on se, miten he selviävät.
Rannalle huuhtoutuneen Alan-pojan isä Abdullah Kurdi kertoi kertoi saksalaislehti Bildin haastattelussa vuonna 2016 olevansa iloinen siitä, että kuva julkaistiin. Hän ajattelee, että sen näkeminen auttaa ihmisiä ymmärtämään, millaisessa maailmassa kodeistaan paenneet ihmiset elävät.

Antti Yrjönen

  • 29-vuotias kuvajournalisti ja Kirkon Ulkomaanavun visuaalisen viestinnän asiantuntija.
  • Työskentelee tällä hetkellä Ukrainassa dokumentoimassa sotaa paenneiden kokemuksia ja avustustyötä.
  • Palkittu Suomen Kuvalehden journalistipalkinnolla ja kahdesti Kuvajournalismikilpailussa vuoden uutiskuvasta.
  • Työskennellyt Helsingin Sanomissa, Etelä-Suomen Sanomissa ja Keskisuomalaisessa.
  • Suomen Kuvajournalistien puheenjohtaja kaudella 2020 – 2022.
  • Opiskellut kuvajournalismia Tampereen yliopistossa.